Ministeri tulee!

19.8.2013

Kun on iloisten ihmisten ympäröimänä, iloisuus tarttuu. Kun iloisia ihmisiä on paljon, tarttuu iloa vielä enemmän. Tästä teoriasta saan kiittää ministeriä.

Yritin iltapäivällä käydä tarkistamassa, millaisia labratarvikkeita minulle on toimitettu. Tarkistaminen jäi vain yritykseksi, koska tarvikkeet eivät olleet vielä tulleet. ”Se mies ei vain tullut”, oli selitys. Seuraavaksi yritin tehdä tarviketilausta. Sekin meinasi jäädä vain yritykseksi, koska emme saaneet sovittua tarvikkeita toimittavan miehen kanssa, milloin hän tulisi. Aluksi labrasta vastaava nainen, jonka välityksellä yritin tilausta tehdä, ei halunnut soittaa tavaran toimittajalle, koska se on kuulemma kallista. Kun hän lopulta maristen ja päätään pudistellen suostui soittamaan, saimme tilattua suurimman osan tavaroista. Koska kaikki tavaralistan välineet eivät kuitenkaan olleet tuttuja, uusimme viime viikon sopimuksen, että toimittaja tulee paikan päälle, jotta minä voin jostakin manuaalista näyttää, mitä haluan tilata. Koska nainen ei jostain syystä sopinut tapaamisaikaa miehen kanssa jo puhelimessa ollessaan, eikä halunnut soittaa uudestaan, sovimme, että jäämme odottamaan miehen soittoa ja että minä palaan asiaa myöhemmin tämän päivän aikana. Loppupäivä kello neljään asti oli varattu ministerin vierailulle.

Aluksi luulin, että kyseessä on joku tutkimuslaitoksen johtajista ja että kyseessä on kokous. Palasin minulle tämän päivän ajaksi luovutettuun toimistoon ja rupesin korjaamaan raportteja, jotka olisi pitänyt tai ainakin kannattanut korjata jo aikaa sitten. Jossakin vaiheessa raporttikuplani puhkesi ja huomasin, että jostakin rakennuksen ulkopuolelta kantautui tanssirytmejä. Siirsin volyymipalkkia ylemmäs ja rupesin rakentamaan Apocalyptican motivoimana uutta keskittymisen täyttämää kuplaa. Toisen kappaleen aikana kupla alkoi kuitenkin taas hajota, koska myös kilpailevan musiikin volyyminappulaan oli kajottu. Voin melkein vannoa, että seinät tärisivät.

Käytävällä törmäsin Markiin ja kysyin juhlan syytä. Vastaus oli selvä: ministeri on tulossa. No mutta tietysti, samanlainen vastaanottohan oli presidentilläkin! Okei, ministeri siis toivotetaan tervetulleeksi ja sitten hän vetäytyy kokoustamaan tutkimuslaitoksen isompikenkäisten kanssa. Näin tuumin ja pieleenhän se meni. Onneksi kamera oli vielä ulkoilutusta vailla ja päätin viedä sen katsomaan, mistä päin musiikki tuli.

Forigin pihalle oli pystytetty kolme valkoista juhlakatosta. Kaksi katoksista oli rinnakkain ja niiden alla oli muovituolien sisämeri. Yksi katos oli pystytetty tuolien katseiden alle ja sen alla oli pitkä pöytä ja monta pehmustettua tuolia tärkeille ihmisille. Kuusi ihmistä asetteli valkoisia pitsipöytäliinoja ja pystytti vesipulloja pöydälle. Musiikki tulla pauhasi suurista kaiuttimista, jotka oli aseteltu tärkeiden ihmisten katoksen molemmille sivuille. Osa muovituoleista oli jo valloitettu ja ihmisiä virtasi vähitellen yhä enemmän paikalle. Kaikki näyttivät olevan juhlatuulella. Ihmisten päällä näkyi tutkimuslaitoksen logolla koristeltuja kauluspaitoja, mekkoja, liivejä ja kaikkea, mitä ihmiset olivat logokankaasta keksineet ompeluttaa. Monet tanssivat tai vähintäänkin jammailivat musiikin tahdissa, joukko naisia lauloi mukana noita selvästi tuttuja hengellisiä lauluja. Ihmiset juttelivat iloisesti ja läiskivät toisiaan selkään. 

Päätin jäädä istumaan etäämmälle kahdesta syystä: 1) Koska sieltä oli suora kuvauslinja tärkeiden ihmisten katokseen 2) Päähäni iski epäilys, oliko noinkin juhlava tilaisuus vain tutkimuslaitoksen henkilökunnalle. Molemmat syyt ammuttiin alas kuin telkkäparvi. 1) Kameran tähtäimessä ollutta juhlavierastelttaa siirrettiin puoli metriä, eli juuri sen verran, että herra ministerin tuoli jäi teltan toisen etujalan taakse. 2) Minut käytiin kahteen otteeseen kutsumassa peremmälle. Ja olisihan se oudoltakin näyttänyt, että muutenkin hieman silmiinpistävä tyyppi olisi jäänyt yksin syrjemmälle.

Niinpä hiippailin rohkeasti muovituolimeren rannalle ja jäin perisuomalaiseen tapaan takariviin, etten vain olisi häirinnyt kameran kanssa seurustellessani ja joukkoon kuulumattomuudellani. Kun ministeri tuli, nousivat kaikki seisomaan ja hetken päästä uudelleen yhteiseen rukoukseen. Aamen päätti rukouksen napakasti kuin töpselin seinästä vetäminen iltauutiset: yhtäkkiä ja kertalaakista. Eikä mutinasta ollut tietoakaan. Eräs mies esitteli puhujat, esitteli hieman Forigia ja ilmeisesti siihen liittyen esitteli myös yleisön kuorolausuntataitoa. Mies huusi ”peace” ja yleisö vastasi ”love” täydellisen samanaikaisesti ja ääntä käyttäen.

Ministeri oli hyvä puhuja. Paperia ei tarvinnut vilkuilla, eikä olisi voinutkaan, koska sitä ei ollut. Kädet muovailivat sanojen muovailuvahaa ja vähän väliä puheeseen oli limitetty vitsejä, jotka saivat yleisön hörähtelemään. Yleisö oli puolestaan hyvä kuuntelija. Välillä taputettiin koko joukolla mutta jos jostakusta tuntui, että oli taputusten paikka, teki hän sen itse. Naurua riitti. Huolimatta selvästi suuresta kunnioituksestaan ministeriä kohtaan niin yleisö kuin ministerin kanssa samassa pöydässä istuvat eivät arastelleet vastata puhelimeen ja käydä välillä muualla. Tässäkin asiassa voisin opetella paikallista rentoutta ja välittömyyttä.

Ministerin puheen jälkeen halukkaat pääsivät esittämään kysymyksiään ja kommenttejaan. Ketään ei tuntunut millään lailla häiritsevän yleisön eteen pääseminen (joutumisesta ei taida olla kenelläkään kyse) eikä ministerille mielipiteidensä kertominen. Ystävällistä herjaakin heiteltiin, eikä kukaan herjan osumisesta huolimatta loukkaantunut. Kysymyksiin ministeri vastaili eloisalla tyylillään, häntä siunattiin ja yhdessä rukoiltiin. Lopuksi erityiskiitokset saivat paikalle osallistuneet ulkomaalaiset, kuten sveitsiläiset opiskelijat ja Suomesta tullut Mark. Laskin itseni siihen puoliväliin kuuluvaksi ja siten erittäin tervetulleeksi ja hyväksytyksi, ihanaa!

Tämä mahtava ystävällisyyden ja iloisuuden ilmapiiri ikuistettiin ryhmäkuvaan, joka kuulemma julkaistaan myöhemmin paikallisessa lehdessä. Hyvä tuuleni törmäsi hetken päästä hienoiseen vastatuuleen jatkaessani kädenvääntöä labranaisen kanssa. Päätimme sopia tapaamisen tavarantoimittajan kanssa huomiselle. Minusta miehen tulemiselle olisi pitänyt yrittää sopia aika, jonka perusteella olisin voinut suunnitella huomisen kenttätöiden aloitusta. Hänen mielestään minun piti sanoa ensin, mihin aikaan olin aloittamassa kenttätöitä, että voisimme sopia tapaamisajan. Kun ehdotin kymmenen tienoita seuraavana aamupäivänä, nainen aloitti tutun marinansa siitä, että ei tiedä, mihin aikaan miehelle sopii ja miten soittaminen on kallista.

Olin eilisiltana kysynyt ruuanlaitosta ja keittiökäytännöistä. Isännöitsijä vastasi kysymykseen kuin kysymykseen sanomalla, että voi laittaa päivällisen. Kun selitin, että voin kyllä tehdä sen itse, hän alkoi luetella, mitä kaikkea voisi ruokaan laittaa: ”Tomaattia, sipulia, riisiä… Mutta sipuli ja tomaatti sinun pitää ostaa itse.” Totesin, että helpompi antaa olla. Vaikka minua ärsyttää suunnattomasti se, että minua kohdellaan kuin puhalluslasista prinsessaa, tänään Forigista tullessani ja mahan kurniessa kuin Kenian leijonilla totesin, että ehkä tämän kerran voin antaa sisäisen itsenäisyystaistelijani parannella haavojaan ja pyytää isännöitsijää laittamaan ruuan. Hän vastasi kysymykseeni tuimalla katseella ja tokaisi: ”Mutta sinähän et halunnut minun laittavan ruokaa. En minä laita ruokaa, kun et ole pyytänyt.” Asia selvä. Kävin keräilemässä huoneestani lajitelman ruokatarpeita ja aloitin mahtipontisesti ruuanlaiton riisinkeitolla. En saanut riisipussia auki. Isännöitsijä oli keittiössä, huomasi hätäni ja sipaisi pussin auki veitsellään. Sitten hän mitään kysymättä käveli kaasuliedelle, asetteli itse Aatamilta perityn kattilan tulelle ja alkoi keittää minulle riisiä. Riisin seuraksi olin suunnitellut maissia. Isännöitsijä katsoi käsissäni olevaa maissintähkää ja huokaisi, että tuosta maissista ei tulisi muuta kuin maha kipeäksi. Heitin sen roskikseen. Sitten rupesin aukaisemaan kaakaohedelmää. Sain nyherrettyä hedelmän ympärille puoli senttiä syvän vyön mutta hedelmä ei antanut niin helpolla periksi. Tällä kertaa ehdin pyytää apua, ennen kuin isännöitsijä kiiruhti apuun. Hän otti hedelmän toiseen käteensä, veitsen toiseen ja alkoi varmalla ranneliikkeellä hakata hedelmää. Totesin, että minulta olisi tuossa touhussa irronnut käsi.

Kun isännöitsijän sääli oli herännyt, ei hän enää ollut tuohtunut vaan pikemminkin erittäin ystävällinen ja herttainen. Hän kyseli, millä hinnalla olin ostanut mukanani tuoman puukulhon ja nauroi, että se ei ollut ghanalaisten hinta. Kehui kuitenkin, että kauniisti tehty ja että en minä sen ostamisessa niin paljon hävinnyt, kuin olisin voinut. Myös ostamaani öljyä hän kehui. Se oli kuulemma erittäin hyvälaatuista ja erityisesti se kannattaisi säilyttää omassa huoneessa. Tämän jälkeen hän keitteli varttituntiin riisin ja papukastikkeen, jota parempaa en ole aikoihin syönyt. Ennen ruuanlaittoa minun ei oikein ollut nälästäni huolimatta tehnyt mitään mieli, nyt olisin voinut kirjoittaa aarian pavuille.

Pimeän tultua annoin Raid-purkin laulaa huoneessani, kuten tavaksi jo on tullut, ja käperryin sisäpihan nojatuoliin kirjoittelemaan päivän tapahtumista. Ohi kulkevaa liikennettä oli enemmän kuin monella valtatiellä. Ensin ohi tassutteli isännöitsijä vinkeä virne suupielessään. Sitten minua kävi tervehtimässä Havaji-paitainen poika, joka arvasi minun olevan Norjasta. Nimi ei ollut vaikea, mutta pää ei halunnut säilyttää sitä. Hänen jälkeensä paikalle tuli poika nimeltään Nana. Nimi tarkoittaa ilmeisesti kuningasta, joten ei nimi ainakaan pahenna miestä. Hänen jälkeensä ohi kulki nuori tyttö jakkutakissa, suurisilmäinen arviolta 13-vuotias poika, jolla on valloittava hymy, kaksi miestä kaavuissa ja lepakko. Lepakko mennä räpytteli sellaisella suhinalla, että en edes harmitellut kameran jättämistä huoneeseen. Se lensi muutaman lenkin, joiden päätteeksi se näytti aina törmäävän seinään ja suihkaisi suoraan loisteputkilamppuun. Yritin tiirata, oliko se lentänyt lampun telineen sisään vai jonnekin sen ja lampun väliin, mutta lepakko oli jo hihittämässä piilossaan.

Kaikki talon asukkaat kaapuihin pukeutuneita miehiä ja lepakkoa lukuun ottamatta suunnistivat samaan huoneeseen. Huoneesta leijaili käytävälle rap-musiikki ja puheen sorina. Ihmettelin huoneeseen menneiden epäkohteliaisuutta olla kutsumatta illanistujaisiin. Huoneen ohi kulkiessa kuitenkin huomasin, että sen ovessa luki ”Housekeeping”. Ilmankos talossa oli lapsia, nuoret miehet kutsuivat isännöitsijää sanalla ”papa” ja isännöitsijä oli aikaisemmin puhunut yllättävän tuttavallisesti jollekin kuninkaalle puhelimessa. Niin ne palaset loksahtavat kohdalleen, vaikka ilmeisesti päänsisäiset kulkuyhteydet ovat luultuakin pidemmät.