Jäähyväiset suomalaisille

17.8.2013

Aurinko nousee Ghanassa aika tarkalleen kuudelta. Koska aamu- ja ilta-aurinko ovat valoltaan parhaimpia, joskin lyhyitä hetkiä kuvata, nappasin kello puoli kuusi eilisiltana seinää vasten nojaamaan jääneen rantamaton olalleni ja suuntasin kohti meren ääniä. Ranta oli usvainen ja kaunis. Tällä kertaa meri valloitti valkoisilla tyrskyillään. Nainen keräsi nousuveden rannalle kantamia simpukankuoria. Lähes mustat ravut tepastelivat rantahiekasta nousevilla mustilla kallioilla. Vaikka meri näytti ja kuulosti rauhoittuneen eilisen illan raivonpurkauksistaan, yllätti se välillä syöksymällä kauas hietikolle jalat ja hameenhelmat kastellen. Takaisin vetäytyessään se yritti ahneuksissaan syödä hiekan jalkapohjien alta.

Auringon noustessa korkeammalle palasin hietikolle levittämälleni rantamatolle, jota aallot eivät olleet onnistuneet varastamaan Atlantille ja heittäydyin selälleni nauttimaan rannan äänistä. Ajatukset karkasivat jälleen aaltojen mukaan ja taisin nukahtaa. Kun heräsin, Riikka oli hävinnyt. Koska hänen kameralaukkunsa ja sandaalinsa vielä olivat paikoillaan, päättelin, että hän ei voinut olla kovin kaukana. Hetken päästä näinkin hänen lähestyvän rantaa pitkin keskustellen paikallisennäköisen miehen kanssa. Mies oli selittänyt hänelle ummet lammet omasta taustastaan, tulevaisuudensuunnitelmistaan, ghanalaisten hyvästä luonteesta ja siitä miten toisille kannattaa olla hyvä niin itseäkin kohdellaan hyvin. Sitten hän selitti samat asiat minulle. Hän pyysi meitä tulemaan katsomaan tekemiään ja myymiään puutöitä. Mies oli mukava ja hänen työnsä olivat kaiken lisäksi vielä hyvännäköisiä, joten koko suomalaisjoukkomme muuttui hänen asiakkaikseen. Myös hänen veljensä sai osansa ostostelusta. Kaipa mies oli oikeassa hyvästä kohtelusta.

Olimme päättäneet viettää aamupäivän hotellilla. Tämä oli hyvä päätös, sillä olin jo ehtinyt leväyttää tavarani ympäri huonetta ja niiden järkevään pakkaamiseen meni parikin tovia. Aikaa jäi myös tuttavuuden tekemiseen liskojen kanssa. Liskoja on kaikkialla valtavasti. Kävelipä missä tahansa jalkojen juuren heinikosta alkaa aina kuulua kahinaa kaikenkokoisten ja -väristen liskojen sinkoillessa piiloon. Liskot ovat pääsääntöisesti hyvin vaatimattomannäköisiä, yleensä harmaanruskeita. Joillakin on väripilkkuina vihreä pää ja toisilla pilkkuja tai erilaisia ruskean sävyjä. Tänään kuitenkin tutustuin ilmeisesti paikalliseen liskojen kuninkaaseen. Lisko oli tähän asti nähtyihin verrattuna valtava, yli kaksikymmentä senttiä pitkä ja paksuimmalta kohdaltaan kolmisen senttiä paksu. Sillä oli keltainen pää ja pyrstö, eikä se luikkinut heinikon suojiin sitä lähestyttäessä.

Törmäsimme sattumalta kun olin pakkaamassa ja huoneeni ovi oli auki. Lisko tuli vain puolentoista metrin päähän ovestani ja zoomaili mahdollista alamaistaan pää heiluen. Tarkasti tiiratessaan lisko näytti tekevän etunojapunnerruksia. Tulin rappusille noin metrin päähän, eikä liskokuningas ollut moksiskaan. Istuin portaalle ja oikaisin jalkani. Lisko väisti moisen julkean liikkeen ja kiersi vasemmalle puolelleni ja jäi paikoilleen kiivaasti minua tarkkaillen. Äkkiä se lähti koikkelehtimaan (kuninkaalliseksi se ei ollut kovin siroliikkeinen) jalkojani kohti. Kun vetäisin jalkani turvaan, lisko vaihtoi suuntaansa, pysähtyi hetkeksi punnertamaan paikoilleen ja vilahti talon taakse.

Kun aurinko kiipesi korkeimmalle tähystyspaikalleen, jatkoimme matkaamme kohti Accraa. Matkalla pysähdyimme Cape Coastin sydämessä sijaitsevalla linnalla. Linna on rakennettu jo 1600-luvulla ja se on toiminut karmeimpina ajanjaksoinaan orjien varastopaikkana. Olin jo kuullut orjalinnakkeen tarinan pääpiirteissään: Linnan vankityrmät sullottiin täyteen orjiksi myytäviä ihmisiä ennen heidän ahtamistaan laivoihin. Pahimmillaan laivaan lastaamista jouduttiin odottamaan viikkoja, eivätkä olot sen inhimillisemmiksi muuttuneet linnasta pääsyn jälkeenkään. Kaiken tämän keskellä linnanpihalla korkeuksiinsa kohosi kirkko. En halunnut maksaa pääsymaksua tätä nähdäkseni. Päivän inhotuksen tunteen kävin kokemassa kalamarkkinoilla.

Tänä päivänä kaupunki oli merkittävä toisestakin syystä: presidentti oli tulossa käymään. Häntä varten oli pystytetty telttoja, joihin oli pakkautunut valtava määrä ihmisiä. Teltan ulkopuolella valkoisiin mekkoihin pukeutuneet tanssijat harjoittelivat tanssiaan tyhjän valtaistuinta muistuttavan tuolin edessä. Musiikki pauhasi vähintään sadan desibelin verran. Presidentin kuva komeili linnan edessä myytävissä pinsseissä. Kun heitimme hyvästit Cape Coastille, ajoi vastaamme presidentin autosaattue. Autoja oli likemmän parikymmentä ja saattueen kärjessä ajoi useita valojaan vilkuttavia poliiseja moottoripyörillään. Mistä suomalaiset presidentit jäävätkään paitsi!

 Aikainen herätys vaati veronsa, kuten sillä yleensä on tapana ja matka Accraan kului unia katsellen. Saapumista pääkaupunkiin ei voinut olla huomaamatta. Liikennettä oli enemmän, kuin muualla tähän asti. Autot olivat uusia jopa Suomen mittapuulla. Tiet olivat leveitä ja asfaltti sileä ja hyväkuntoinen. Kaupungissa oli jopa liikennevalot. Lentokentän vieressä oli ostoskeskus ja lähellä hienoja lasiseinäisiä kerrostaloja. Kauemmas lentokentästä siirryttäessä talot olivat kuitenkin hyvin samanlaisia kuin muualla maassa.

Jäähyväiset lentokentällä olivat lyhyet ja jäähyväisiksi mukavat. Jatkaessani matkaa kohti majapaikkaani oli olo tyhjä ja haikea. Ajatus siitä, että olisin jo matkani tässä vaiheessa hypännyt lentokoneeseen, tuntui kuitenkin vielä tyhjemmältä: niin paljon on vielä paikkoja nähtävänä, ihmisiä tavattavana ja ennen kaikkea seikkailuja kokematta. Normaalisti korni ja loppuun kulutettu sanapari seikkailujen kokemisesta tuntuu nyt aivan todelta.  

 äHHHHHHjfjfj