Kallonkutistajan pakeilla

22.8.2013

Niin se vain menee, että jos itse olet ajoissa ja herännyt edellisestä illasta oppineena, ovat muut varmasti myöhässä. Olimme tänäkin aamuna aikaisin liikenteessä, jotta pääsisimme ajamaan keskustan läpi ennen auringonnousun mukanaan tuomaa ruuhkaa ja töihin kiiruhtavia ihmisiä. Tänä aamun tyydyin syömään papupalleroita. Olimme jälleen matkalla Abofouriin, sillä olimme unohtaneet tehdä pyydyspuihimme haavoja. Koppakuoriaiset ovat niin verenhimoisia otuksia, että pitävät haavoitetuista puista, julmia ovat! Haavat tehtiin (yllätys, yllätys) machetan ja taltan avulla. Päätin rehvakkaasti jo autossa, että vaikka macheta ja minä emme vielä osaa toimia yhdessä, taltan kanssa tulen sen verran toimeen, että voin viimein ottaa kädet taskuistani, laskeutua työnjohtajan jalustaltani ja tehdä jotain omin, tekemistä kaipaavin kätösin.

Tähän asti olen ollut, kuin elokuvien tutkimusretkikuntien länsimaalaiset johtajat, jotka marssivat retkikunnan kärjessä heti käärmeitä puista pudottavan paikallisen jäljessä takanaan letka varusteita kantavia palkollisia, joiden kanssa puhutaan vain lyhytsanaisia käytännönasioita tulkin välityksellä. Tähän asti olen ollut heiluttamatta tätä inhottavan epäreilua ja minua suuresti vaivaamaa asetelmaa, koska pölkyille on pitänyt osoittaa sopivat paikat tutkimuksen kannalta ja koska tähänastisissa töissä henkilö, jolla on peukalo keskellä kämmentä teräaseiden kanssa, olisi luultavasti menettänyt jo peukalonsa, luultavasti myös kämmenensä.

Naputtelin talttaa juuri sen aikaa, että minusta saatiin otettua todistusaineistokuva, kunnes kiipeilijämies huomasin minut ja taltan yhdessä. Hän silminnähden säikähti, kiiruhti paikalle ja suorastaan anovasti pyysi, voisiko auttaa. Yritin estellä, mutta hätä hänen ruskeissa silmissään kasvoi, hän ojensi kätensä ja pyysi uudestaan, voisiko auttaa. Luovutin harmistuneena ja annon hänen jatkaa. Kun hän sai työnsä tehtyä, alkoi hän pystyttää pölkkyä uudelleen pystyyn. Kiiruhdin auttamaan ja kaivamaan maata pölkyn juurelle. Mies järkyttyi jopa aiempaa enemmän, sopersi, että ei minun tarvitse ja kauhoi maata näppieni alta. Hän oli jopa huonompi autettava, kuin minä normaalisti!

Bobirissa paikan ihanan sydämellinen ja ystävällinen isäntä oli jo tehnyt haavat valmiiksi, joten sielläkin minun oli tyydyttävä työn jälkeä tarkistavan työnjohtajan asemaan. Meidän tullessamme Bobirista oli tekemässä lähtöä kikkaratukkainen, pisamakasvoinen tyttö rinkka selässään. Hän oli vielä matkalla Bobirista kylään vievällä tiellä, kun pysähdyimme ottamaan hänet kyytiin. Tyttö oli kotoisin Alaskasta ja oli matkustanut Ghanassa ”tuulen kuljettamana” jo heinäkuusta lähtien. Oli todella inspiroivaa ja jännittävää kuunnella hänen amerikkalaisella aksentillaan kertovan aloittaneen matkansa sohvasurffaten ja siten paikallisiin tapoihin ja kulttuuriin tutustuen ja aikovan jatkaa matkaansa marraskuuhun asti luonnonpuistoja kiertäen. Ehkäpä itsekin seuraavalla kerralla!

Tyttöä hyvästellessämme tavarantoimittaja soitti ja kertoi tulevansa yhden tienoilla. Jäin Forigiin odottamaan hänen soittoaan. Kuulin labranaisen ja ötökkämiehen tulevan rakennukseen ja menevän viereisessä huoneessa työskentelevän Markin huoneeseen. Erotin heidän puheessaan saman äänensävyn, kuin keskustellessamme aikaisemmin heidän rooleistaan gradussani: ötökkämiehen samat jännittyneet, mutta rennoiksi puetut hymyhuulin ilmoille tuodut vaatimukset ja labranaisen kimeästi naukaisema samaa mielipidettä ilmaiseva äännähdys. Koska näiden kolmen ihmisen välillä ei juuri muuta yhdistävää töihin liittyvää tekijää ole, kuin graduni ja siitä himoittava julkaisu, olin lähes varma heidän puheenaiheestaan. Kun erotin muuten twinkielisestä tai muuten vain vahva-aksenttisen puheen seasta nimeni, arvaukseni vahvistui todeksi. Minua ei kuitenkaan keskusteluun kaivattu. Seinän läpi tunkeutuvat sanat ja keskustelun epätasainen sähkövirta syttyivät kipinöimään huoneeseeni tullessaan ja saivat sisälläni olevan pienen temperamentin tähtisadetikun rätisemään. Vain kohteliaisuuteni tai ainakin sen rippeet, jotka eivät olleet paenneet tähtisadetikkuni tieltä ja pelko labran valtiattaren suututtamisesta esti minua kimpoamasta huoneestani ja ottamaan osaa tuohon keskusteluun. Mark hoiti tapaamisen ghanalaisella rentoudella ja rupattelutaidoillaan ja kysyessäni keskustelusta hän sinetöi asian toteamalla, että herra ötökällä ja rouva labralla ei ole graduni ohjaamisen kanssa mitään tekemistä. En viitsinyt kysyä, millaisia vaatimuksia heillä oli tähtäimessään olevan julkaisun suhteen.

Tavarantoimittajasta ei kuulunut mitään kahteen mennessä. Soitin hänelle. Hän vastasi, että on tulossa. Tunnin päästä soitin uudestaan kysyäkseni, mistä asti hän olikaan tulossa. Hän kertoi saapuvansa aivan kohta. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tapasimme rouva labran toimistossa. Lasku kirjoitettiin kolmesti ja tilatut tavarat tarkistettiin vielä useammin. Mutta viimein tavaroiden tilaus on kunnossa!

Tämän muutaman tunnin mittaisen toimistotyön jälkeen olin nälkäinen, turhautunut ja väsynyt ja näistä syistä johtuen harvinaisen ärtynyt. Olen kuitenkin jossakin itselleni huomaamattomassa vaiheessa kehittynyt itseni psykologina. Olin suunnitellut viettäväni illan kokkaillen, mutta psykologi-minä istutti minut vastaanottosohvalleen, asetti sormenpäänsä vastakkain ja käski syömään banaanin. Söin kokonaisen tertun ja nälkä lähti. Yksi kolmesta ärtymyksen syistä oli parannettu. Sitten aloimme psykologi-minäni kanssa pohtia turhautumisen syitä. Psykologi-minä totesi sen johtuvan itsenäisyyden ja oman päätäntävallan menettämisen tunteesta. Tyydyin diagnoosiin. Kaksi kolmesta ärtymyksen syistä oli parannettu. Seuraavaksi pureuduimme ongelmaan nimeltä väsymys. Mutisin, että minun pitäisi nyt kyllä mennä laittamaan sitä ruokaa, sohvaa oli kulutettu jo aivan tarpeeksi. Psykologi-minäni taisi huomata väsymykseni lisääntyvän jo pelkästä ajatuksesta uuden keittiön ja outojen ruoka-aineiden saloihin perehtymisestä, loi minuun äidillisen katseen ja kysyi: ”Mutta mitä sinä haluat tehdä?” Olin jo valmistautunut ruuanlaittoon virittämällä mp3-soittimen kuulokkeet korvilleni. Tuon kysymyksen leijuessa ilmassa alkoi kuulokkeista soida Rhapsodyn Elnor’s magic valley -kappale. Verkkaisesti liikkeelle lähtevä viulunsoitto, sen hetki hetkeltä yltyvä ilo ja musiikista välittyvä tanssin hurma saivat minut vastaamaan: ”Haluan mennä ulos raikkaaseen ilmaan, täyttää sillä keuhkoni ja pääni. Haluan kuunnella lintuja silmät kiinni ja heittäytyä heinikkoon selälleni”. Psykologi-minä hymyili, sanoi olevani terve ja työnsi laskun käteeni. Hyppäsin parvekkeen kautta takapihalle (voiko sitä sanoa parvekkeeksi, jos se on ensimmäisessä kerroksessa?), levitin lakanan itseni ja heinikossa lymyävien otusten väliin, heittäydyin selälleni ja potkaisin sandaalit jalastani. Viimeinkin aikaa hengittää, sulkea silmät ja vain olla! Makasin siinä hämärän tuloon asti, luin lentokentältä ostamaani Tuulen varjo -kirjaa ja kuuntelin Braveheart-elokuvan soundtrackejä. Kirja imaisi sisäänsä kuin viemärin imu pesualtaassa uiskentelevan roskan. Pääsin irrottautumaan imusta vain tajuamaan, kuinka paljon musiikki vaikutti siihen, millaisiksi kirjan paikat ja tapahtumat mielessäni piirsin. Kopistellessani lakanaa totesin väsymyksen kadonneen ja viimeistenkin ärtymyksen riekaleiden irronneen päästäni.

Yritykseni valmistaa itse ruokani ajoi jälleen karille. Sain nostettua kattilan ja tomaattimurskapurkin pöydälle, mutta sitten isännöitsijä tuli ja otti keittiön taas hallintaansa. Sanoin, että aion tehdä ruuan itse. Kysyin, voisinko edes auttaa. Yrityksiini hän vastasi herttaisesti hymyillen mutta hänen kivenkova auttamistahtonsa ei edes halkeillut. Miten niin ystävälliselle ihmiselle voi sanoa ei?

Riisiä ja lihanpaloja mutustellessani tutkiskelin pöydällä kutsuvasti auki lojunutta sanomalehteä. Pikaisella silmäilyllä Ghana muistutti villiä länttä. Ensimmäisessä jutussa kerrottiin kahden sotilaiksi naamioituneen miehen ryöstäneen ja uhkailleen laittomia kullankaivajia. Toisessa jutussa erään paikkakunnan opettaja uhkasi erota virastaan, koska koulun kolme opettajaa oli heittänyt henkensä epäselvissä ja poliisin tutkimattomissa olosuhteissa seitsemäntoista vuoden aikana. Lehdessä komeili myös elämäni ensimmäinen etsintäkuulutus. Wanted-otsikon alla kerrottiin naisen kavaltaneen rahaa työnantajaltaan. Ilmoituksen lopussa oli legendaarisen kuuloinen teksti: ”Handsome reward awaits provider of the information leading to her arrest”.