Missioita ja uusia tuttuja

24.8.2013
Päivälläni oli kolme missiota:

1) Osta vettä
2) Osta kookospähkinä
3) Osta plantainia ja laita siitä ruokaa

Olin eilen sopinut Nanan kanssa, että hän käy näyttämässä, missä on lähin paikka, mistä ostaa vettä ja ruokaa. Samalla tavalla, kuin yöt alkavat kesän lopulla pidentyä aluksi huomaamatta ja lopulta yllättävän nopeasti olen huomannut Nanan suhtautumisen minuun muuttuneen. Millaisesta rautalangasta täytyy vääntää, että en aio naimisiin hänen kanssaan?

Aivan kuin korostaakseen tahallaan hitaasti kasvavaa tukalaa ja tuskastunutta oloani, ilma juuri ennen kauppapaikan ja kampuksen erottavaa tietä oli kuin seinä. Se istahti olkapäille ja hohki kuumaa ruumiinlämpöään niin, että hiki alkoi muodostaa jokea lapojen väliin. Samaan aikaan melu ympärillä lisääntyi, huudahdukset ja autojen torvien äänet kuuluivat entistäkin terävämpinä. Niskaani pitkin nousi aasimainen halu iskeä etujalat maahan ja olla menemättä tuosta seinästä läpi. Aloin todella ymmärtää juuri ennen estettä jarrut pohjaan iskeviä esteratsuja.

Kauppapaikka oli raastavan raju vastakohta lähes kliinisen siistiin ja rauhalliseen kampukseen. Ihmisiä mennä vilisti sinne tänne, autot tööttäilivät itselleen tietä heidän seassaan ja kanat vipelsivät sinne tänne kenenkään niihin huomiota kiinnittämättä. Autotien varrella kojut olivat suhteellisen selkeässä markkinoiden tapaan rakennetussa rivissä. Yhä syvemmälle kauppapaikan uumeniin tunkeutuessa kojut näyttivät siltä, kuin joku olisi kulkenut kujaa pitkin silmät kiinni ja summamutikassa osoitellut, mihin kohtaan asetutaan asumaan ja mihin pystytetään putiikki.

Vettä myyvä putiikki, tai pikemminkin se, missä Nanan kaveri sattui olemaan töissä, oli kaukana noiden pikkukojujen muodostaman labyrintin, kumpuilevien ja likaojien välillä katkaisevien kujien sisuksissa. Koska lähin vesikeidas oli näinkin mutkaisen tien takana, päätin ostaa vettä kerralla enemmän: tarkemmin sanottuna yhden laatikon, eli kaksitoista pulloa, eli noin kahdeksantoista kiloa. Ghanalaisen kulttuurin edellyttämää määrää jopa suurempana herrasmiehenä esiintyvä Nana otti laatikon kantaakseen. Hän nosti sen ensin harteilleen, sitten syliinsä ja muutaman kymmenen metrin päästä maahan ehdottaen, että kävisimme ostamassa plantainit labyrintin ytimessä olevasta kojukeskittymästä. Plantaineja eli tärkkelysbanaaneja oli myymässä rempseä nainen, joka tokaisi heti ostostelun alkuun, että haluaa olla ystäväni. Tuon puolen minuutin tuttavuuden perusteella pystyin sanomaan, että minä halusin myös. Hänen ulkomuotonsa toi mieleeni Forest Whitakerin ja iloiseksi muutetun Justiinan sekoituksen ja piristävän rönsyilevä nauru jäi hymyksi kasvoilleni vielä paluumatkankin ajaksi.

Lähestyessämme autotieltä kuuluvaa liikenteen taustameteliä Nana alkoi näyttää ja kuulostaa ylikypsältä koko ostosreissuun. Toiveeni kookospähkinästä muuttui kahdeksi appelsiiniksi. Hedelmiä reppuun pakatessani hänen päälle liimattu herraskaisuutensa irtosi ja hän puuskahti laatikon painavan liikaa. Hän päätti, että otamme taksin. Taksin valitseminen oli outo operaatio. Minun silmilläni katsottuna niin tyhjiä kuin täysiä takseja oli jokaisessa kadunkulmassa, mutta me menimme niistä kaikista ohi ja hyppäsimme ruosteiseen peltipurkkiin, jossa oli jo kaksi matkustajaa. Omatuntoni alkoi taksissa koputtaa minua olkapäälle ja torua rottamaisen auttajani muuttamisesta vettä kantavaksi kameliksi. Päätin korjata asian maksamalla taksin ja kantamalla laatikon huoneeseeni. Näin jälkiviisaasti ajateltuna se taisi olla suurin mahdollinen loukkaus.

Iltapäivällä varoin törmäämästä Nanaan ja lähdin tutkimaan, minne vierastalolle johtavan tien ensimmäisestä risteyksestä pääsee. Ensin käännyin oikealle vievälle tielle. Törmäsin kahteen opiskelijapoikaan, jotka olisivat halunneet ottaa kanssani kuvia. Kömpelösti sain kiemurreltua eroon ehdotuksesta. Juttelimme kielten opetuksesta, opetin heille pari sanaa saksaa, ja he ihmettelivät kämmenselkäni vihreitä verisuonia ja sitä, miksi turistit niin kovasti pelkäävät malariaa. Jalkaani eilisen illan tai yön aikana ilmestyneet ja tuskallisesti kutittavat itikanpistot saivat minutkin pelkäämään.

Kulkemani tie päättyi puomiin, joten käännyin takaisin ja suuntasin risteyksestä vasemmalle kääntyvälle tielle. Tien varrella kasvavan puun oksalla näin pitkänokkaisen ja vaaleansinisenä hohtavan linnun. Kun pysähdyin tutkailemaan sitä kameran läpi, tuli luokseni silmämääräisesti itseni ikäinen poika. Hän kysyi, olinko se australialainen, johon hän oli eilen tutustunut. Totesin, että en ole ja aloimme jutella säästä ja muista turhanpäiväisistä mutta silti kiinnostavista aiheista. Olimme menossa samaan suuntaan, joten jatkoimme yhtä matkaa. Jotenkin helpot ja kevyet puheenaiheemme muuttuvat keskusteluksi tai oikeastaan monologiksi Ghanan politiikasta. Poika kertoi mielenkiintoisia kuriositeetteja poliitikoista, presidenteistä, vaaleista ja hänen omasta poliittisesta kannastaan. Yhtä mystisellä tavalla, kuin puheenaiheeksi oli syntynyt politiikka, vaihtui se uskontoon. Nyökyttelin ja tyydyin kuuntelijan asemaani, kunnes poika esitti keskustelun suunnan muuttavan kysymyksen: ”Uskotko taivaaseen?” En halunnut valehdellakaan, mistä sain palkkioksi saarnamiehiltä opituin elkein ja äänenpainoin esitetyn perustelun, miksi taivas ja helvetti ovat todellisia ja miksi Raamattu ei ole vain satukirja. Omansa hän oli lukenut tarkkaan, sillä hän lainasi pariinkin otteeseen kirjoja, jotka muistin vain etäisesti uskonnontunneilta.

Äkkiä laskeutuva pimeä yllätti minut matkalla ja alkoi herätellä samoja tuntemuksia, kuin itikanpistojen löytyminen aamulla.

Niin ja se plantainin kokkaaminen... Se päättyi ennenkö ehti alkaakaan jo perinteeksi käyneeseen keskusteluun.