Aarteenetsintä

25.8.2013

Ihana herätä aikaisin, kun ei tarvitsisi! Ja vielä ihanampaa, kun ei ole mitään suunnitelmia tai velvollisuuksia! Kun on tällainen aamu, vaikka yleensä sunnuntaiaamuja inhoankin, suihkun kylmä vesi ja aamupalan virkaa tekevät keksit ja appelsiinit tuntuvat suorastaan ruhtinaalliset hyviltä. Aamupalan söin parvekkeen kaiteella istuen ja Tuulen varjoon uppoutuen.

Päätin käydä tervehtimässä plantaineja myynyttä iloista naista ja ostamassa hyönteismyrkkyä. Matka kampuksen läpi tuntui tällä kertaa paljon lyhyemmältä ja vain tosikkomaiset fysiikan lait estivät minua leijailemasta silkasta kepeän mielen ja hilpeyden tunteesta. Edes autotietä edelleen vartioinut raskaan ja kuuman ilman muuri ei hidastanut askeleitani. Yllätin jopa ja erityisesti itseni sillä, miten hyvin osasin tien läpi myyntikojujen tunnelien ja sokkeloiden.

Yksi arkeni rakkaimmista asioista on aarteenetsintä. Sama löytämisen ja keräilyn jännittävyys, yllätyksellisyys ja puhdas lapsellinen ilo ovat seuranani aina kun poimin sieniä lehtien ja heinien seasta, etsin sukille paria pyykkinarulta tai noukin haarukoita muiden aterimien seasta pesukoneen asetelineestä. Saman aarteenetsijän viitan heitin päälleni kun lähdin tekemään ostoksiani kojukujalle. Hyönteismyrkyn kävin ostamassa herttaiselta pariskunnalta, jonka miesosapuolelta puuttui etuhammas. Jäljelle jäänyt luonnottoman vinossa ja yllättävän valkoisena suusta töröttävä etuhammas vilkutti iloisesti miehen puhuessa valloittava hymy kasvoilleen juuttuneena. Papuja päätin käydä etsimässä putiikissa, joka oli vain lyhyt käytävä, jossa tuskin mahtui kääntymään. Putiikkia piti nuori nainen nimeltä Monica. Tullessani hän näytti nukkuvan säilykepurkkilaatikoiden päälle kumartuneena. Minut ja etenkin jokaisen turistin nimikylttinä kaulassaan roikottavan kameran nähdessään hän terästäytyi, ja paljastui erittäin ystävälliseksi ja nauravaiseksi. Hän pyysi ottamaan kuvan itsestään ja yhdessä olkapäiden ja helmojen heilautuksessa hän oli karkottanut uneliaan säilykepurkkeihin nojaavan itsensä ja muuttunut supermalliksi. Hän ilmoitti haluavansa olla ystäväni ja kutsui itsensä kylään. Kiitin kutsusta. 

Plantaineja myynyttä naista en löytänyt. Hänen puotinsa oli suuren katoksen alla, jossa myyntitiskit muodostivat hyvin kapeita ja pitkiä käytäviä katoksen päästä toiseen. Käytävällä kävely oli yhtä haastavaa kuin täyteen ahdetulla kukkatarhalla: jokaisella käännöksellä piti varoa, ettei pyyhkäisisi jonkun pöydältä alas kasaa mausteita, vihanneksia tai siansorkkia. Ehkäpä juuri siksi, että kojut olivat aivan vierivieressä, vihannekset näyttivät värikkäämmiltä ja mausteet eksoottisemmilta. Mitä erilaisimmat lihakimpaleet houkuttelivat kokeilemaan, mitä niille voisi tehdä. Jopa kalan ja mädäntyneiden tomaattien löyhkä oli vahvempi ja luotaantyöntävämpi kuin muualla. Myyjät kojujensa takana huutelivat iloisesti minun vasta lähestyessäni ja jo ohi mennessäni. Osa ihmetteli ääneen, enkö tosiaan osta mitään, mutta useammat keskittyivät nimeni kyselemiseen ja kuulumisten kyselyyn. Tulin tästä niin hyvälle tuulelle, että edes kalan lemu ei pistänyt minua kiirehtimään pois.

Paluumatkalla pysähdyin katsomaan kahden vanhan miehen tammiottelua. Pelilauta oli laidoiltaan kulunut ja osa nappuloista oli vaihdettu samanvärisiin mutta erimuotoisiin muovilätkiin. Miehet pelasivat peliään huolettoman keskittyneesti. Siirtäessään nappuloita läiskäisivät he sormensa nappulan päälle ja huitaisivat sen seuraavaan ruutuun tai ainakin niin lähelle, että vastapelaaja ymmärsi, missä vihollinen seisoi. Kädet kävivät laudalla ja palasivat takaisin kuin bongorummun soittajalla. Välillä hyökkäys ja vastahyökkäys kävivät lähes yhtä aikaa. Käsien liikkeet ja rennon ulkokuoren alla väijyvä tarkkaavaisuus toi mieleeni raha-automaatteja pelaavat eläkeläiset.

Viereisellä penkillä joukko nuoria miehiä vasta harjoitteli noita tammihaiden liikkeitä. Miehet esittäytyivät työttömiksi tyhjäntoimittajiksi. Myös he olivat KNUSTin opiskelijoita, joten kaipa minäkin lukeuduin saman määritelmän alle. Tuon kävelyretken aikana en kuitenkaan pistänyt sitä lainkaan pahitteeksi.

Hyvän tuulen puhaltamana jatkoin kevyttä kävelyäni kuoppien ja suurimpien kivien yli keinahdellen. Harmaaseen, yksinkertaisesti koristeltuun kaapuun pukeutunut mies yritti innokkaasti puhua minulle ja ihmetteli suuresti, että en osaa puhua paikallista kieltä, vaikka olen Ghanassa. Valittelin rehellisesti pahoillani, että en osaa puhua kuin englantia mutta lisäsin pikaisesti, että suomikin kyllä onnistuu, jos se hänelle sopii. Hän osasi suomeksi vain hämmennyksen tuoman hiljaisuuden, eli oikeastaan kaiken, mitä suomalaiseen keskusteluun tarvitaan. Heitin hänelle lupauksen opetella Twitä ja jatkoimme molemmat matkaamme itseksemme nauraen.

Aurinko soi harvinaisen hymynsä ja olin jopa vielä iloisempi, jos se on ylipäätään mahdollista. Iloisuuksissani ostin ylihintaisia keksejä ja banaaneja ja luultavasti jaoin iloani siten eteenpäin. Kampuksen raha-automaatin luona jo eilen kaipaamani kookospähkinät. Niitä oli myymässä kolme lasta, joista vanhin oli ehkä neljäntoista ja nuorin tuskin yhdeksää. Auringon autuaan hymyn jo näännyttämänä kookosvesi tuli tarpeeseen kuin Coli-bakteeriton lähde Kolin vaelluksella.

Kookoksen hedelmäosaa järsiessäni paikalle purjehti Silja Linen tavoin rehevä, tiukkaan ja koristeelliseen mekkoon sekä laajaan koruvalikoimaan pukeutunut nainen kintereillään vain hieman mekossaan häviävä nuori tyttö, jonka taitoa kävellä korkokengillä ei voinut kuin ihailla. Nainen tiedusteli minulta atlantintakaisella aksentillaan, millainen kookospähkinäni oli. Sanaani luottaen hän päätti ostaa pähkinän itselleenkin. Ensimmäiset suorastaan tyrmistyneet sätintänsä hän osoitti lapsijoukon nuorimmalle, pojalle joka pähkinää machetalla aukaistessaan roiskautti osan kookosvedestä naisen Tuhkimon lasikenkiä muistuttaville muoviluomuksille. Toinen sätintäkuuro ryöpsähti tytölle, joka ilmeisesti yritti tarjota liian huonoa pähkinää. Tyttö alkoi penkoa kookoskasaansa. Kolmatta tarjoamaansa pähkinää silputessaan tyttö leikkasi machetalla sormeensa. Tässä vaiheessa minä olisin säikähtäneenä tiputtanut pähkinän ja aloittanut laastarin etsinnän komeasti kiroillen. Tyttö irvisti ja jatkoi pähkinän leikkaamista värjäten sen vaalean pinnan punaisilla läiskillä. Tästä seurasi kolmas sätintäsade. Minä, joka normaalisti kannan mukanani vähintäänkin buranan ja laastarin kattavaa lääkintäarsenaalia, en löytänyt laukustani kuin vesipullon. Huolehtimiseeni hän vastasi kummastuneella katseella.  Huuhtelimme haavan ja tyttö repäisi kaistaleen kankaasta, joka mytyksi taiteltuna toimii kätevänä pään päällä kannettavien taakkojen alustana. Ties monettako kertaa jouduin toteamaan, että en ollut moista nähnyt kuin elokuvissa. 

Kookospähkinätilaustaan edelleen tekevä nainen vastasi tytön karskiutta hämmästellessäni puhelimeen ja selitti närkästyneenä: ”Tämä nuori tyttö leikkasi juuri sormensa! Voitko kuvitella?! Niin… Olemme menossa veljentyttäreni kanssa kirkkoon…” Kun paikalle ajoi kaksi miestä, jotka vain nauroivat tytöt riepulaastarille, huomasin, että olin syystäkin saanut tytöltä kummaksuvan katseen ylihuolehtivaisuuteni takia. Päätellen aikuisten suhtautumisesta lapsiin ja lasten suhtautumisesta toisiinsa, läpsimisestä, huutamisesta ja lasten vapaasta vipeltämisestä siellä sun täällä on selvää, että suomalainen keskivertolapsi ei täällä selviäisi.

Aurinko paistoi vielä kun palasin vierastalolle, mutta sain sen katoamaan pilvien taakse ruvetessani levittämään aurinkorasvaa. Menin tästä huolimatta vierastaloa vastapäätä kasvavan mangopuun alle. Olisin halunnut nojata selkäni puun runkoa vasten mutta huomasin sen kuhisevan termiittejä. Maassa jalkojeni juuressa yksinäinen pitkillä jaloillaan harppova termiitti leikki sitä kymmenen kertaa pienempien muurahaisten kanssa kuurupiiloa. Pienet mustat muurahaiset lähestyivät sitä yksi kerrallaan varovaisesti takaa päin, tökkäisivät sitä ja olivat jo kaukana, ainakin kymmenen sentin päässä, kun termiitti kääntyi katsomaan selkänsä taakse.