Intensiivikurssi päättyy

15.8.2013

Sähkökatkokset ovat olleet tällä viikolla jokapäiväisiä. Ne ovat asettaneet haasteita power point -luennoille, pysäyttäneet päivällisellä juomalasia tavoittelevan käden ja hetki sitten vaikeuttaneet huoneeseen hapuilua. Olohuoneessa istuvat herrat ilmoittivat kohteliaasti sisään tullessani, että valot ovat poissa. Voi olla, että huomasin sen itsekin ja jos en huomannut, niin viimeistään avaimenreikää etsiessäni havaitsin jotakin olevan tekeillä. Tunnustellen tutkin tieni kirjoituspöydälle ja yritin olla ajattelematta, mihin käteni voisi kauhuelokuvissa törmätä. Onneksi pakkasin taskulampun mukaan ja onneksi se oli myös helposti löytyvillä! Yksin pimeässä huoneessa istuminen ja sähköjen odottaminen ei ollut kiinnostavin ohjelma tälle illalle, joten päätin liittyä olohuoneen herrakerhon seuraan.

Esittelimme, mitä teemme Forigissa (Forestry Research Institute of Ghana), vaihdoimme jokusen sanan ja kuuntelimme noidista käytävää radiokeskustelua (keskustelun aihe minulle tulkattiin, noidat ja muut otukset eivät vielä kuulu sanavarastooni paikallisella kielellä) ja minä hörpin guavajuomaa. Yksi miehistä totesi, että minun pitäisi opetella paikallista kieltä. Olin samaa mieltä, vaikka hän ei tarkentanutkaan, mitä niistä hän tarkoitti. Kertasimme sanaa kiitos ja opettelin sanomaan mitä sinulle kuuluu. Ei sillä, että sitä enää muistaisin. Uskon ja luotan kuitenkin aivojeni muistilaitoksella, vieraiden kielten osastolla työskentelevien kääpiöiden arkistointitaitoon. Kyllä se lause jonnekin on mapitettu.

Lopulta sähköt palasivat ja katsoimme hetken englanniksi dubattua meksikolaissarjaa, jossa seikkailivat matruusipukuinen Notre Damen kellonsoittaja, työtön ja koditon neito, jonka kampaamokiharat eivät taivasalla elämisestä olleet moksiskaan ja tarinan salskea sankari, jonka erityiskykyihin kuului tuuheiden kulmakarvojen vilkas liikuttelu. Kun neito ja sankari oli saatu ohjattua yhteen, lähdin tarkastelemaan tämän päivän sotasaalista: mekoksi muotonsa muuttanutta kangasta, kovan tinkaamisen tuloksena ostettua kulhoa ja tuliaisia, lahjaksi saatuja kirjoja ja intensiivikurssin päättötodistusta.

Minun mekkoni ja Riikan hame ja mekko tilattiin toissapäivänä ja kaikki olivat tänään jo valmiita! Viimeiset viimeistelyt olivat enää tekemättä, kun tulimme vaatteitamme noutamaan. Ompelutyötä katsellessamme ja odotellessamme meille seuraa piti ompelijan kaksi lasta, jotka olivat pyörineet ompelimossa tilausta tehdessämme, ja kaksi muuta lasta ehkä naapurista. Pienimmän lapsen, sen joka aiemmin nukkui ompelimon nurkassa, kanssa minulla synkkasi hyvin. Ilmeisesti ajatukset menivät tuon parivuotiaan kanssa hyvin yksiin. Naapurin lapset olivat ujompia mutta kiinnostusta meitä kohtaan riitti. Ompelijan vanhempi tytär ei ujoudesta ollut kaiketi kuullutkaan. Hän poseerasi kameran edessä kuin malli ikään, otti paikkansa sekä minun että Riikan kameran takaa hyvin oma-aloitteisesti, komensi muita lapsia määrätietoisesti ja vähät välitti äitinsä sätinnästä. 

Kun välillä kävimme tekemässä ostoksia vastapäisessä ruokapuodissa, lapset seurasivat. Kun kävimme ostamassa sim-kortin, lapset tulivat mukaan. Kun saimme mekot mukaamme ja suuntasimme kohti vierastaloa, ompelijan vanhempi tytär ja toinen naapurin tytöistä olivat ensisilmäyksellä sattumalta menossa samaan suuntaan. Tytöt olivat kuulemma menossa ystävänsä Melanien luokse. He saattoivat Riikan omalle vierastalolleen ja minut vierastaloni ovelle. Ompelijan tyttären veli kuulemma asui samassa talossa, mutta koska ompelija näytti korkeintaan parikymmenvuotiaalta, yksikään vierastalon kolmenkymmenen vuoden pyykin ohittaneista miehistä tuskin oli hänen poikansa. Tyttö ei myöskään muistanut veljensä nimeä. Lopulta lapset eivät enää olleetkaan menossa Melanien luokse, vaan minun vieraikseni. Kun selitin, että he eivät voi tulla, kertoi ompelijan tyttö (naapurin tyttö oli hiljaisempana osapuolena, eikä sanonut koko matkalla muuta kuin nimensä), että heillä molemmilla oli tänään syntymäpäivä. Hän itse täytti kymmenen vuotta ja toinen tyttö korjauksen jälkeen neljän sijasta kuusi. Perään tuli hienovaraista vihjailua, että syntymäpäiväsankareillehan annetaan lahja. Ilmassa olin haistavinani hennon palaneen käryn.

Kulhon ja tuliaisten ostamisessa nenääni leijaili tuo sama käry. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko ostoksista maksoi ylihintaa tinkimisestä huolimatta. Toinen jännä asia on, miksi kaikissa kymmenessä peräkkäisessä puuesineitä myyvässä kojussa oli lähes identtinen esinevalikoima. Jatkossa kojun valitsemista helpottaa päätös, jonka tein erään harvinaisen sitkeän kaupustelijan inspiroimana: Jos myyjä alkaa rankuttaa, nykiä hihasta kun olen jo edennyt kolme kojua hänen kojustaan eteenpäin ja parhaassa tapauksessa sulloa liian pitkään katsomaani esinettä muovipussiin ennen edes keskustelua sen ostamisesta, saa hän katsoa asiakkaansa ostavan ostoksensa jostain aivan muualta.

Intensiivikurssin päättäminen oli juhlallinen tilaisuus. Suurin osa opiskelijoista oli pukeutunut valkoisiin kauluspaitoihin ja upeasti istuviin mekkoihin. Selvästi vaatteiden ompeluttaminen kannattaa! Yliopistojen edustajat pitivät lyhykäiset puheet, kehuivat tehtyä yhteistyötä ja uskoivat tulevaisuuteen. Todistukset jaettiin siten, että opiskelijat kutsuttiin luokan eteen nimeltä ja todistusta ottaessaan he kättelivät prof. Aria valokuvaajan ottaessa edustavia kättelykuvia. Lopuksi koko kurssista otettiin ryhmäkuva, mikä jälkeen opiskelijat lähtivät kuka minnekin. Osa jatkaa saman tien Forigissa, osa vasta myöhemmin KNUSTissa (Kwame Nkrumah University of Science and Technology). Toivottavasti vielä tavataan!