Teimme suomalaisvoimin retken Boabeng-Fieman apinoiden rauhoitusalueelle Kumasista pohjoiseen. Ahkera blokin luominen ja rästissä olleiden kirjoitusten päivittäminen vaativat veronsa jo nyt, sillä maisemat jäivät tällä kertaa pääasiassa silmäluomien sisäpuolelle. Torkahtamisten välillä paluumatkalla ehdin huomata, että liikenteessä oli huomattavan paljon siisteihin punaisiin ja mustiin vaatteisiin, muun muassa varsin juhlallisen näköisiin toogiin pukeutuneita ihmisiä. Kyseessä oli hautajaiset. Hautajaisväkeä riitti jokaiseen ohi ajettuun kylään ja kadunkulmaan.
Rauhoitusalueella eli kahdenlaisia apinoita: kesyjä ja uteliaita mona-apinoita ja arkoja (eli ilmeisesti myös viksumpia) mustavalkoisia colobus-apinoita. Apinoita on niiden asuttaman metsän keskellä olevassa kylässä arvostettu ja suojeltu aina. Kunnioitus pohajutuu tarinaan, jonka mukaan Boabengissä eli joskus 1840 tienoilla metsästäjä, joka tutustui henkeen nimeltä Daworo. Eräänä päivänä metsästäjä meni metsään ja näki viisi apinaa astian ympärillä, joka oli peitetty kalikookankaalla. Metsästäjä joutui apinoiden lumoihin, eikä voinut ampua niitä. Daworo-henki käski metsästäjää kohtelemaan apinoita kuten sukulaisia ja ottamaan kalikoon mukaansa kotiin. Kun metsästäjä teki kuten käskettiin, apinat seurasivat häntä kotiin. Aikaa myöten apinoiden määrä kasvoi ja näin tapahtui myös metsästäjän saamalle saaliille. Metsästäjä uskoi parantuneen metsästysonnensa johtuvan hänen ja apinoiden välisestä suhteesta. Tämä suhde on kylässä perinteenä edelleen. Edelleenkin jokainen kuollut apina haudataan hautajaismenoin samalla tavalla kuin kylän asukkaatkin.
Apinoiden lumovoima oli jatkunut myös tähän päivään. Ne olivat selvästi tottuneet siihen, että turistit heidän metsässään tarkoittivat helppoa ruokaa ja olivat meitä jo vastassa. Me olimme valmistautuneet kohtaamiseen banaanein. Kun apinoille tarjosi banaania, ne tulivat ja ottivat sen kädestä. Jos tarjosi kokonaista banaania, se lähti samantien turvallisen matkan päähän parempiin suihin syötäväksi. Jos banaanista kuitenkin katkaisi pään siten, että vain osa banaanista jäi ensinykäisyllä apinan käteen, tuli apina yhä lähemmäs ja lähemmäs kunnes sen nahkeat pikkusormet jo tarttuivat sormeen ja hampaat kävivät nakertamassa pelottavan lähellä omaa kättä. Jos onkiminen on toimintaa, jossa vavan molemmissa päissä on hölmö, oli tässä varmaankin kyse toiminnasta, jossa banaanin molemmissa päissä roikkuu apina.
Metsä oli myös täynnä valtavia perhosia, tehokkaan näköisiä muurahaislegioonia, tappajapuita ja järjettömän suuria puita. Sattuipa polulla olemaan kaikista seikkailuelokuvien kauhukohtauksista tuttu tuhatjalkainenkin, jaks! Ja pienen ihmisen ihmetellessä puiden suuruutta ja mahtavuutta mustavalkoiset colobus-apinat haukottelivat korkealla puiden latvoissa, roikottivat valkoisia puuhkahäntiään ja pudistivat päitään kaukaisten serkkujensa avuttomuudelle.
"Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki." Voi miten osuvasti herra Hellaakoski on tuuminut! Voiko rajoitetumpaa oloa tullakaan, kuin katsellessa polulta tiheän metsän siimekseen! Ärsyttää poluilla kulkeminen, ryhmän mukana kulkeminen, sellaisten asioiden tutkiminen mitä muut kuvittelevat minun pitävän mielenkiintoisina, ryhmäkuvat, poseeraukset... Minä ite!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti