Maalla, ilmassa ja merellä

16.8.2013

Tänä aamuna alkoi matka kohti Accraa ja muiden suomalaisten lähtöä. Olin päättänyt olla ajoissa valmiina ja olin pakannut reppuun kaiken, mitä yhden viikonlopun reissulla voi tarvita. Hetki ennen lähtöä selvisi, että en palaakaan maanantaina samaan osoitteeseen. Sen suurempia miettimättä survoin loput vaatteet ja tavarat rinkkaan ja rinkan autoon. Ruuat jäivät vielä keittiöön, niiden selviytymisestä viikonlopun yli olen erittäin huolissani. Huoneen ja vierastalon hyvästely jäi siis hyvin lyhyeksi, mikä oli ehkä vain hyvä asia, sillä oli ehtinyt kovasti jo kiintyä sievään vihreäseinäiseen huoneeseeni.

Lyhyetkin matkat ovat Ghanassa pitkiä. Vasta iltapäivällä olimme määränpäässämme Kakumin luonnonpuistossa. Jo luonnonpuistoon tuleminen oli hyppy aivan toisenlaiseen maisemaan, kuin mitä ennen luonnonpuistoa olevilla tienvarsilla oli ollut. Ennen puistoa teitä ympäröivät idylliset hökkelikylät, joiden liepeillä ihmiset kaupustelivat ruokaa ja kaikkea muutakin valtavat vadit tai tavaranyytit päidensä päällä. Siellä, missä ei ollut kyliä, ei ollut juuri metsiäkään. Kun ylitimme puiston rajan, kaikkialla ympärillä oli yhtäkkiä samaan aikaan rauhallista ja villiä vehreyttä, luonnon kesytöntä kauneutta. Olisin halunnut hypätä auton kyydistä ja jatkaa matkaa jalkaisin tai polkupyörällä, olla osa tuota metsää ja jäädä niin halutessani hämmästelemään jokaista oksaa ja lehtiruotoa.

 Vaikka monta turistikohdetta olemme jo ehtineet kiertää, oli Kakumin canopy walk, latvuskävely kaikista odotetuin ja puhutuin. Latvuskävelyreitti oli rakennettu Kakumin luonnonpuiston sademetsän korkeimpien puunlatvojen tasalle, eli noin neljänkymmenen metrin korkeuteen. Reitin muodosti seitsemän puusta puuhun rakennettua köysisiltaa. Kakumissa olisi periaatteessa mahdollista nähdä monia eläimiä, kuten metsänorsuja, apinoita ja lukemattomia lintuja. Jo latvuskävelyn lähtöpaikalla oli kuitenkin päivän selvää, että mitään eläimiä ei tulisi näkymään. Reitille lähdettiin parinkymmenen hengen ryhmässä. Mukana oli monenlaista väkeä pienestä kouluryhmästä aikuisiin turisteihin. Ensimmäiset turistirouvat hyytyivät jo ensimmäiseen rinteeseen, eivätkä tainneen koskaan selvitä itse latvuskävelyreitille. Ryhmään kuului myös yhdysvaltalainen nuorisoporukka, joista lähti niin paljon ääntä, että tässä asiassa tiukempipipoisen päätä alkoi puristaa. Jäimme Riikan kanssa ryhmän hännille, koska oppaan sinänsä mielenkiintoisten selitysten sijaan nautimme enemmän lintujen äänistä ja muiden ryhmäläisten selkien katselemisen sijaan annoimme silmiemme levätä rehevässä ja polveilevassa kasvillisuudessa.

Vetäytymistaktiikka ei kuitenkaan toiminut pitkään, sillä meidän ryhmämme ensimmäisten astellessa köysisillalle alkoi toisen ryhmän äänet jo kuulua takaamme. Opas ohjasi meitä köysisillalle kuin teuraalle vietävää lammaslaumaa. ”Te neljä menette nyt, loput siirtykää penkeillä eteenpäin! Sitten te viisi! Älkää jääkö paikallenne, se on helpompaa kun menette nopeasti!”

Köysisilta oli hieno! Silta oli rakennettu parikymmentä senttiä leveistä laudoista, joiden molemmilta puolilta nousivat köysiverkkoseinät vaijereille, joiden varaan rakennelma yläpäästään oli kiinnitetty. Päivällä oli satanut ja sademetsä oli juuri sellainen kuin se minun päässäni on: hiostavan lämmin ja kostea, vesihöyrypilvien peittämä ja kymmenien eri vihreän sävyjen hallitsema. Havainnointia tosin häiritsi takaa puskeva toinen ryhmä ja oppaat, jotka hoputtivat kiiruhtamaan eteenpäin. Päätimme olla ovelia ja jäimme odottamaan siltojen väliselle tasanteelle, että meidän jälkeinen ryhmä menee ohitse. Tasanteelta oli huomattavasti helpompi ottaa kuvia ja keskittyä maisemiin kuin heiluvalla ja natisevalla sillalla ja hetken ajan kuulimme turistien puheen seasta jopa lintujen kiljahtelua. Sitten reitille tulvahti koululaisryhmä ja lintujen huudot vaihtuivat penskojen kiljuntaan, huuteluun ja naurunremakkaan. Nyt ymmärsin mainoksen, jossa sanottiin, että Kakumissa ja latvuskävelyn aikana voi nähdä kymmeniä apinoita! 

 

Väenpaljous ja meteli alkoi ahdistaa ja lähdin kiiruhtamaan kohti tukevaa maan kamaraa. Vasta liian monen koululaisten vaatiman ryhmäposeerauksen ja -kuvauksen jälkeen pääsin takaisin polulle. Yritimme saada etumatkaa koululaisiin, jotta olisimme edes hetken päässeet vielä nauttimaan metsän äänistä ja tunnelmasta. Suunnitelma meni kuitenkin pian pieleen, sillä polun varrella oli liikaa mielenkiintoisia kasveja ja kuvauskohteita. Niinpä hyvin kiritty etumatkalle kuihtui olemattomiin ja taas jouduimme keskelle iloista melusaastetta. Totesimme jälleen toimivammaksi taktiikaksi jättäytyä jälkeen ja antaa koululaisten kirmata ohi. Ja silloin, hyvin lyhyen hetken ajan viimeisten koululaisten ja vähän ajan päästä heidän jälkeensä tulleiden viimeisten vieraiden välillä pääsimme viimein nauttimaan täysin aistein linnunlaulusta ja siitä kuuluisasta luonnon rauhasta. Sen lyhyen hetken ajaksi metsän arvovalta ja voima palasi koko mahtavuudessaan.

 Latvuskävelyretken päätteeksi tuimme paikallisia yrittäjiä ostamalla raakahunajaa, glub-olutta, joka on testattu parhaaksi ghanalaiseksi olueksi, ja postikortteja. Postimerkkejä ei tosin ollut myynnissä, enkä sen puoleen ole nähnyt vielä ensimmäistäkään postilaatikkoa tai -konttoria. Kortit olivat muuten aivan samanlaisia turistikohteita esitteleviä mainoskortteja kuin missä tahansa muualla, mutta niiden auringossa ja kosteassa ilmassa kulahtanut ulkomuoto oli sitä rehellistä Ghanaa.

Yövyimme Cape Coastilla aivan meren rannan tuntumassa. Vietimme viimeistä yhteistä iltaa hotellin rantaravintolassa, jossa nautin hyvän ruuan ja rattoisan seuran lisäksi elämäni ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen Piña Coladan. Äänimaisemaan toi hienoista ristiriitaa rannalta kantautuva meren kohina ja ravintolassa kosketinsoittimilla pimputettu jo edellisellä vuosikymmenellä loppuun kulutettu radiohittitarjonta. Ja bossa nova on ihan tarpeeksi hirveää ilman, että se tarjoillaan länsimaistetussa afrikkalaisravintolassa kera iPadeja ruokapöydässä naputtelevien amerikkalaisturistien.

Päivällisen päätteeksi menimme Riikan kanssa rannalle katselemaan merta. Vaikka tämä ei ollut ensitapaaminen meren kanssa, oli tämä kaikista tähänastisista tapaamisista vaikuttavin. Meri salpasi hengen. Se oli yhtä aikaa upea, valtavaa kunnioitusta herättävä ja pelottava. Niskassa kylmäsi ja niskavillat nousivat pystyyn. Meri kokosi ensin voimansa aalloiksi, jotka nousivat valtaviksi kohiseviksi muureiksi ja hyökkäsivät kohti rantaa kuin ratsusotajoukko. Kuin voimansa sokaisemina ne törmäsivät kuitenkin rannan kallioihin ja murskautuivat pieniksi, ketterästi kohti rantaa laukkaaviksi aalloiksi. Niiden voimat eivät kuitenkaan riittäneet maihin asti tulemiseen, vaan se sulivat rantahietikon pintaan ja jatkoivat matkaansa uhkaavasti sihisten kurkotellen rannalla olijoita notkeilla vaahtosormillaan. Sellaista yksinkertaisen raakaa voimaa en ole kuullut missään muualla.

Koska ilta oli kaunis ja rannalla paljon katseltavaa, haimme rantamatot ja levitimme ne hiekalle. Seuranamme oli pieni tomera taskurapu, joka putsasi hiekkaan kaivettua koloaan hiekasta. Rapu hipsi sivuttain koloonsa, touhusi siellä hetken aikaa ja tuli kohta ulos, viskasi mukanaan tuomansa hiekkalastin ulos ja painui takasin koloonsa. Makasin selälläni matolla, kuuntelin merta ja annoin ajatusten mennä omille teilleen; ehkä ne vaelsivat horisontissa nauhana loistavien kalastusalusten valojen loisteeseen. Meri palautti ajatukset. Nousuvesi alkoi nousta ja ylsi kurkottamaan jo melkein maton reunaan.

.