Voi graduparka! Kyllä sillä on kivinen polku taivaltaa! Eilen kävimme juttelemassa entomologien kanssa ötököiden tunnistamisesta ja kyselemässä labratiloista. Sovimme tapaamisen metsäpatologin kanssa tälle päivälle. Tänään patologi halusi, että keskustelut käydään yhdessä entomologin kanssa iltapäivällä. Kun kaikki neljä olimme koossa, entomologi ei suostunutkaan keskustelemaan kanssamme, vaan halusi paikalle Markin, joka vastaa käytännön järjestelyistä sekä suomalaisen ja ghanalaisen kulttuurin ja elämänmenon kitkapintojen hiomisesta yhteensopiviksi. Keskustelumme kulku:
Entomologi: Ei meidän kannata tästä nyt keskustella, Markin pitäisi olla paikalla. En tiedä ymmärrättekö te…
Me: (Mitä tahansa mistä aiheesta tahansa)
Entomologi: Ei meidän kannata tästä nyt keskustella, Markin pitäisi olla paikalla. En tiedä ymmärrättekö te…
(Dialogi toistetaan ainakin viisi kertaa).
Gradu saa siis etsiä itselleen uuden istumapaikan ja jäädä odottamaan matkantekoa vielä huomiseen.
Telepatiaa on olemassa! Tämä suuren havainnon tein, kun päätin mennä tekemään enemmän tuttavuutta kurssikavereiden kanssa. Luentojen välisellä tauolla opiskelijat olivat kerääntyneet keskustelemaan ulos pieniin tiiviisiin ryhmiin. Keräsin rohkeuteni, marssin ulos ja päätin liittyä ensimmäiseen vastaan tulevaan ryhmään ja hypätä mukaan keskusteluun käytetystä kielestä riippumatta. Astuin kynnyksen yli ja aukaisin suuni tervehtiäkseni, kun yksi kurssilaisista (se, joka tervehtii aina kaikkia mitä sydämellisimmin ja jonka hymy ei leviä pelkästään korvasta korvaan vaan koko naamalihaksistoon) tuli, vetäisi koko olemuksensa hymyyn, tervehti, kysyi kuulumiset ja alkoi lohduttaa: ”Niin sinäkö olet täällä kolme kuukautta? Älä huoli, me olemme täällä myös, et sinä yksin jää. Me näytämme sinulle Accran ja paljon paikkoja Ghanassa. Älä huoli!” En minä nyt kyllä missään vaiheessa ole siitä ollut huolissani, mutta mukava tietää yhtä kaikki.
Saman tien toinen tyttö opetti, että Ghanassa puhutaan useita kieliä ja murteita. Kumasin alueella kieli taisi olla twi tai jotain sinne päin. Opin sanomaan kiitos ja please, mutta päähän ne eivät vielä halunneet asettua asumaan. Wikipedia auttoi tässäkin asiassa: Kiitos on meda wo ase ja please mepa wo kyew, mikäli kieli siis tosiaan oli twi. Sanojen oikea lausuminen onkin sitten asia erikseen.
Kielikeskusteluun liittyi kolmas tyttö, jonka mukaan Taru tarkoittaa kaakaota tai ainakin kuulosta siltä, että voisi sitä tarkoittaa. Kohta hän jo tarttuikin kädestä ja selittää pulppusi ghanalaisten erilaisesta kommunikoinnista tuttujen ja vieraiden ihmisten kanssa. Tai jotain sinne suuntaista ainakin, en voi edes väittää, että olisin kuullut tai ymmärtänyt puolta enempää.
Miten nämä kolme tyttöä tulivat tekemään tuttavuutta avoimemmin kuin missään vaiheessa tähän asti ja juuri kun olen eilisen päivän reissupäiväkirjaan porukkaan tutustumisen ja sisään pääsemisen vaikeutta pohtinut. Jos tämä ei riitä todistamaan epäilijöille telepatian olemassaoloa, niin ei sitten mikään!
Myöhemmin kävin seuraamassa afrikkalaiseen tyyliin käytyä taukokeskustelua. Jos minä olen joskus kuvitellut selittäväni kovaäänisesti innostuessani, näytteleväni, elehtiväni villisti ja liioittelevani, olen vasta harjoitellut afrikkalaista peruskeskustelua. Välillä tuntui kuin olisi seurannut äänekästä tuulimyllyä!
Tästä saankin tahattoman aasinsillan päivän luentoon. Luennon tärkein opetus, jonka teippaan kaiken varalta jesarilla korvani taakse oli: ”When the wind of change blows, build windmills, not barriers”. Koko intensiivikurssin paras luento herätti paljon ajatuksia ja ennen kaikkea keskustelua (mikä ei tosin ollut kovin suurin yllätys). Samaan aikaan luokassa käytiin puolenkymmentä enemmän tai vähemmän kovaäänistä keskustelua joidenkin keskustelun pätkien hyppien jopa eri puolilla luokkaa olevien opiskelijoiden välillä. Vasta tällaiset keskustelut ja niitä ruokkivat luennot aukaisevat silmät, jotka liian pieneen piiriin tuijottelu on sulkenut. Omasta näkövinkkkelistä itsestään selviltä tuntuvat asiat aiheuttivat luokassa kohahduksia ja kunnioittavaa ihmetystä: Suomessa kasvatettavien pääpuulajien kiertoaika on kahdeksankymmentä vuotta. Suomessa katkotaan puut jo metsässä tehdasmittoihin ja hakkuutähteistä tuotetaan energiaa. Suomessa ei ole laittomia hakkuita.
Esille kaivautuivat myös jo tutut mutta täällä paljon konkreettisemman merkityksen saavat ongelmat, kuten kuinka suuressa määrin ilmastonmuutos hankaloittaa jo valmiiksi hankalaa viljelyä ja kuinka öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden käyttö paitsi muuttuu kalliimmaksi myös kiihdyttää ilmaston lämpenemistä. Jos Afrikka haluaa kehittyä samalle tasolle läntisen maailman kanssa, miten se tulisi tehdä ilman fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaa teollisuutta, josta länsimaiden ja Aasian kehitys on saanut alkunsa? Onko tämä edes mahdollista? Ja jos fossiilisia polttoaineita korvataan bioenergialla, miten yhdistetään bioenergiakasvien ja ruuan tuotanto? Ongelmat näyttävät paljon isommilta, kun niitä katsoo läheltä.
Iltapäivän auringonpaisteessa kävin laajentamassa elinpiiriäni. Tie alkoi kampukselta, jatkui läpi varakkaanoloisen asuinalueen pienelle maantielle, jonka varrella oli ompelimo, kampaamo, pieni elintarvikekauppa ja muutama hökkelitalo. Tieltä poikennut haara vei alueelle, jossa kauniinvärisiksi maalatuilla muureilla ympäröidyt lukaalit, banaaniviljelmät ja talon hökötykset pihalla savuavine tulipaikkoineen olivat siroteltu sinne tänne toistensa naapureiksi. Lapset tulivat taas tekemään tuttavuutta aikuisia reippaammin, lukuun ottamatta kahta nuorta miestä, jotka halusivat olla ystäviäni, jotka olisivat halunneet saatella minut vierastalolle ja jotka olisivat halunneet saada puhelinnumeroni. Suora lähestymistapa ei todellakaan ole aina se paras tapa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti