Oma kesäloma

8.2.2014

Tänään oli tämän vuoden ensimmäinen kesälomapäivä kaikkine kesälomaan kuuluvine mausteineen.  Maustepurkissa oli narulla kuivuvia pyykkejä, bikinien saalistusta, grillausta ja vähän festaritunnelmaakin - vain itikat puuttuivat.

Aurinkoiset lauantaiaamut ovat ihania. Ilmassa on samanaikaisesti odotusta ja heräilevän päivän raukeutta ja kiireettömyyttä. Tämän aamun levollisuus yhdistyi pyykinpesuaineen tuoksuun. Vierastalossamme ei ole pesukonetta, joten pyykit oli vietävä tien toisella puolella olevan opiskelija-asuntolan pyykkitupaan. Huomattavaa helpotusta ja edistystä Ghanaan, missä pyykit oli pestävä pesuhuoneen nurkassa kököttävässä ämpärissä. Haasteensa tässäkin pyykinpesussa tosin oli, sillä Riikan henkilökorttia ei oltu aktivoitu asuntolan porttia ja pyykkituvan ovea varten. Hattu kourassa ja katse maassa saimme luvan pyykkitupaan. Aamu oli kuitenkin myös muiden pyykkääjien suosiossa, joten osa pyykeistä päätyi kuin päätyikin nyrkkipyykkisankoon. Mutta aivan kuin tiskaaminenkin, on pyykkien pesu käsin rentouttavaa puuhaa.  Vielä rentouttavampaa on pyykkien levittely naruille. Jos olisin ollut kovinkin paljon rentoutuneempi ja tyytyväisempi tuona aamuna, olisin ollut vielä nukkumassa.

Olimme sopineet lähtevämme Paulan ja hänen työkaverinsa mukana ruokaostoksille kauempana oleviin kasvis- ja lihakauppoihin. Lähtöön oli vielä aikaa, joten lähdimme lähimpään ostoskeskukseen etsimään bikineitä. Sään ollessa Etelä-Afrikassa jatkuvasti enemmän tai vähemmän kesäinen luulisi bikineitä löytyvän ympäri vuoden. Tämä oli kuitenkin selvästi ulkomaalaisen näkövinkkelistä tehty päätelmä. Vuodenajat ne on Etelä-Afrikassakin ja bikinin saalistuksen kannalta valitettavasti kesä on nyt kääntymässä syksyyn ja kesävaatteiden sesonki alkaa olla ohi. Toki suomalaisittain kesävaatteiksi luokiteltavia vaatekappaleita oli kaupat pullollaan, mutta niiden rinnalla rekeissä roikkui villaneuleita, villakangastakkeja ja eräässä kaupassa jopa sormikkaita ja niiden kanssa yhteen sopivia kaulahuiveja. Bikineitä ei löytynyt. Ostin kaprit.

Pretoria on suunniteltu autoilijoita varten. Tämän vuoksi liikkuminen edes asutun kaupungin alueella on vaikeaa ja vaatii paljon varovaisuutta ja suunnittelua. Suojateitä on harvassa, jalankulkijoiden liikennevalot palavat vihreänä niin kauan, että ehdit hädin tuskin tien puoliväliin ja ihmiset ajavat kaasupoljin auton lattiaa vasten tiukasti painettuna. Ilmankos kaupungissa ei vanhuksia näykään, he ovat joko litistyneet liian hitaina suojatielle tai muuttaneet jonnekin, missä ei tarvitse juosta autojen tieltä. Jalankulkijatkin ovat harvassa. Kauppareissut, korttelin mittaiset matkat ja baarireissut tehdään autolla. Liikkuminen kaupungin eri osien välillä ei ole aina mahdollista tai ainakaan kovin helppoa ja turvallista muuten, kuin autolla. Niinpä mekin pakkauduimme Paulan työkaverin, Imanin pieneen punaiseen autoon ja huristelimme ulos kaupunginosastamme. Koskaan ennen en ole kokenut samanlaista vapauden tunnetta, kuin ajaessamme pitkin moottoriteitä pois ihmisten, kauppojen ja liikennevalojen asuttamasta Hatfieldin kaupunginosan keskustasta. Ensimmäistä kertaa moneen päivään näin muutakin kuin reitin asunnolta yliopistolle tai Pic n Pay -markettiin.

Olin kuvitellut, että koska lähimarketissa myytävä liha ja kasvikset ovat paikallisia, ovat ne parhaita mahdollisia täällä saatavia ruoka-aineita. En kuvittele enää. Ruokakauppa, jonne Iman meidät ajoi pienellä punaisella autollaan, oli kaupalliseen muotoon muutettu runsaudensarvi. Yli puolet kaupasta oli pyhitetty kasviksille ja hedelmille. Olin taivaassa. Laareissa ja hyllyillä oli kasapäin tuoreita ja ilman kasvihuoneita kasvatettuja herkkuja. Osa kasviksista näytti marssista laskeutuneilta, osan olin joskus nähnyt eksoottisten sesonkikasvisten hyllyssä Joensuussa. Olisi mieli tehnyt lastata koriin kaikkea, kokeilla kaikkein kummallisimpiakin kasvisyksilöitä ja tutkimusmatkailla loputtomiin tuossa tuntemattomassa kasvismaailmassa. Salaattiosastolla ihastuksen henkäisyjä herättivät salaattiin tarkoitetut kukat ja basilikan pyörryttävä tuoksu.

 Viereisen lihakaupan valikoima ei ollut yhtä monimuotoinen ja tunteita herättävä, mutta oli lähellä sitä ideaalia, millaisia lihakauppojen pitäisi olla. Puoti oli omistettu lihalle. Liha oli tuoretta. Sitä löytyi valmiiksi marinoituna, makkaroiksi survottuina, lihana sellaisenaan ja jopa kokonaisina ruhoina. Mieleeni nousi pitkäaikainen haaveeni vartaassa hiljalleen kypsyvästä härästä. Härkiä ei ollut myytävänä, vain lampaita. Puutteen korvasi suuri kuivalihatiski, jonka takana roikkui siivutolkulla kuivattua lihaa, biltongia. Koukuttavuutensa puolesta se pitäisi lisätä huumausaineiden listaan. Biltong on yksi niistä harvoista Etelä-Afrikan paikallisista ruuista rusk-korppujen ja rasvassa ja sokerissa uitettujen jälkiruokakökkösten lisäksi, joihin olen tähän mennessä törmännyt. Ainakin hyvin länsimaisessa ja kansainvälisessä Pretoriassa selvästi perinteisiin paikallisiin ruokiin on vaikea tutustua, sillä ravintoloiden ja ruokakauppojen valikoima on hyvin samanlainen, kuin Suomessa. Toisaalta on vaikea määrittää, mikä on perinteistä: 1600-luvulla hollantilaistaustaiset buurit asuttivat maan, seuraavalla vuosisadalla britit lisäsivät maan oman valtakuntansa kartalle. Heidän jälkeensä maahan on virrannut ranskalaisia, saksalaisia ja intialaisia. Kaikki ovat tuoneet omia vaikutteitaan ruokakulttuuriin. Lisäksi kulttuurien ja ruokakulttuurin sekamelska on moninkertaistunut viime vuosikymmeninä maailman kutistumisen myötä. Keskiverto pretorialaisen perinneruoka on grillattua nautaa, rullalle kieputettua makkaraa, viiniä ja rooibos-teetä, mutta mitä on perinneruoka maaseudulla? Onko siinä vielä jäänteitä valkoisten maanvalloitusta edeltävältä ajalta? Kuinka monen eri kulttuurin ja kansallisuuden muokkaamaa se on? Onko se yhtään aidompaa etelä-afrikkalaista ruokaa kuin eurooppalaisten mukanaan tuomat tottumukset? Samalla tavalla voidaan pohtia, onko karjalanpiirakka tai peruna suomalaista perinneruokaa ja joko perinneruokien listalle voidaan lisätä kananuudeli.

Kauppareissun jälkeen tein uuden bikiniensaalistusretken. Ostin mekon. Kaupunginosamme Hatfieldin keskustan läpi kulkeva tie oli suljettu autoilijoilta ja ostoskeskuksen eteen oli pystytetty anniskelutelttoja. Puhuttiin Hatfield-karnevaalista. Mielenkiintoni heräsi.

Paula tuli iltapäivällä vierastalollemme. Viritimme grillin (tai eteläafrikkalaisittain braain) takapihalle ja sytytimme grillihiilet for dummies -paketin - grillaus vaatii vielä opettelua. Tällä kertaa kaikki näytti onnistuvan mainiosti, tai ainakin melkein: hiilet syttyivät, hiilet paloivat, grilli oli kuuma, grilli savutti kuin savupiippu. Lopulta kasvikset jäivät hieman raaoiksi ja liha vähän enemmän. Lohdutuksena meillä oli kuitenkin maailman kaunein salaatti ja omaperäisen hilpeää Fat Bastard -viiniä. Ja kesä. Siitä kertoivat taivaalla kaartelevat pääskyset, varpaiden alla pehmeältä tuntuva vihreä nurmi ja sen päälle levitetyt piknikkipyyhkeet. Ennen Paulan tuloa huomasin myös aurinkolasien takaa luetun dekkarin olevan olennainen osa kesälomapäivää. Mikään ei ole rentouttavampaa, kuin hyvä murha.

Illan hiipiessä takapihallemme (auringon siitä huolimatta vielä helottaessa taivaalla) alkoi kaupunginosan keskustasta kuulua festarimaista kumua. Ääni oli samanlainen kuin se, joka kantautuu kämpille saakka Ilosaarirockin aikana. Jos ääni kuuluisi lähempää, se voisi joissain tapauksissa olla ärsyttävää. Mutta kun sen kuulee epämääräisenä ja määrittelemättömänä kuminana, johon välillä yhtyy väkijoukon hurraamista, herättää se vain käsittämättömän vahvan uteliaisuuden ja oman pienen sisuksissa kasvavan riehakkaan riemun. Mukaan on pakko päästä.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Alue oli kunnon festareiden tapaan aidattu rautaisella verkkoaidalla. Alueen porteilla tarkistettiin laukut ja rannekkeet. Mutta mistä sellaiset rannekkeet saa? Kysyimme yhdeltä portilla seisovista järjestysmiehistä. Vastaus taisi olla ”alas ja vasemmalle” tai jotain sinne päin. Lähdimme siihen suuntaan, mihin nainen oli kädellään viittonut. Käsi oli osoittanut menemään Hatfield squarelle, baarien ympäröimälle aukiolle. Suureksi yllätykseksemme meiltä kysyttiin henkkareita. Kävimme tekemässä lenkin asunnoillamme. Palasimme ja suuntasimme toiselle aukion sisäänkäynneistä. Sekä järjestysmies, että hänen takanaan ilmeisesti muuten vain aikaansa hengiltä ottava mies katsoivat suomalaisia, vaaleanpunaisia ajokorttejamme epäluuloisesti. Päästivät kuin päästivätkin meidät kuitenkin sisään. Mutta lipunmyynti ei ollut siellä. Lopulta lipunmyyntiportti löytyi festarialueen toiselta laidalta. Lipun hinta oli viiden euron luokkaa, joten ostimme empimättä rannekkeet ja marssimme tutkimaan aluetta tarkemmin.

Hatfieldin elämä ja elämänilo olivat myös ostaneet rannekkeensa tapahtumaan. Ihmisiä, pääasiassa opiskelijoita oli tuhansia. Ilmassa leijuva tunnelma pursuili iloa, juhlan ja riehakkuuden tuntua. Ihmisiä vaelsi kaikkiin suuntiin. Jotkut olivat yksittäin tai kaksittain, toiset suurina laumoina. Jotkut istuksivat ringissä keskellä katujen risteystä, toiset juoksivat kuka ties minne kuin tuoretta ruohoa ensi kerran näkevät varsat.

Lavoja alueella oli kolme. Valitsimme niistä summittain yhden ja liityimme ihmismassaan. Ehdimme juuri kuulemaan senhetkisen esiintymisen lopun ja ennen seuraavan esiintyjän lavalle saapumista päätimme ostaa oluet. Jonotimme oluttelttaan ja vasta tiskille päästyämme huomasimme, että ihmiset eivät maksaneetkaan rahalla, vaan vihreillä neliön muotoisilla lätkillä. Kysymykseemme, mistä lätkiä saisi ostettua, saimme viittauksen seurata katua eteenpäin. Teimme työtä käskettyä. Löysimme Captain Morganin festariterassin. Löysimme avaruusaluksen tai ötökän näköisen tupakkakojun. Löysimme kaupan, josta olisi saanut ostettua vesipiipun. Vihreitä lätkiä ei näkynyt. Käännyimme takaisin ja lopulta huomasimme, että lätkiä myytiin samaisen anniskeluteltan toisessa päädyssä. Jono oli kymmenisen metriä pitkä, eikä siinä seisoville myyty muuta kuin noita lätkiä. Juomat olisi pitänyt jonottaa erikseen. Totesimme, että ei meidän oikeastaan niin paljon olutta mieli tehnytkään. Palasimme lavan eteen kuuntelemaan uutta esiintyjää.

Minun musiikkitietämykselläni ei tuota musiikkia määritellä. Se oli jotain räpin ja konemusiikin väliltä, huumaavaa ja kiehtovaa.  Lavan takaseinän valotaululla liikkuivat psykedeeliset kuviot. Olisin laulanut mukana, jos olisin osannut. Muutaman kappaleen jälkeen päätimme mennä katsomaan, mitä muilla lavoilla tapahtuu. Seuraavalla lavalla soitettiin jonkinlaista humpparytmistä rokkia. Aivan ihanaa siis! Ihmiset lavan edessä elivät tuota tunnelmaa täysin rinnoin. He hyppivät ja tanssivat musiikin tahtiin, lauloivat ja taputtivat käsiään ja uuden kappaleen alkaessa hurrasivat kovaan ääneen. Suomalaiset, graniittista peruskalliota hipovat sukujuureni sanoivat että seisotaan vain tässä ja kuunnellaan. Eihän tuossa väkijoukossa ole tuttujakaan, eihän sinne voi mennä hyppimään. Voisi vaikka häiritä muita. Kun päätimme lähteä katsastamaan vielä viimeisen lavan ja aloin kuulla unihiekan ratinaa Riikan ja Paulan puheessa, iski minuun äärimmäinen katumus ja harmistuminen siitä, että olin antanut suomalaisuudelleni päätösvallan. 

Kolmannella lavalla soitettiin räppiä. Yleisö oli hyvin stereotypistä sen sortin räpin kuuntelemiseen: suurin osa ihmisistä oli mustia, räppiliikkeitä tehtiin musiikin tahtiin. Olen melko kaikkiruokainen musiikin suhteen mutta tällaisesta musiikista musiikkiruuansulatukseni ei pidä. Tämä räp on machoilevaa ja öykkärimäistä. Tällaisen musiikin musiikkivideoilla bikinikuvauksista löydetyt pimut kiemurtelevat laulajan ympärillä ja haareminsa keskellä istuva laulaja on piiloutunut mustien aurinkolasien ja kultaketjujen alle. Ehdotin paluuta edelliselle lavalle.

Päätin korjata tekemäni virheen ja sukelsin lavalle päästyämme ihmisjoukon sekaan. Suomalaiset juureni eivät antaneet jalkojeni irrota maasta hyppimiseen mutta pää ja ajatukset olivat jo ilmassa. Bändi oli jopa parempi tuon tunnelmakuplan sisällä koettuna. Ihmiset ympärilläni tunsivat bändin ja lauloivat mukana, minä elin tunnelmaa ja nautin. Bändi lopetti kuitenkin pian. Kysyin vieressäni seisoneilta pojilta bändin nimeä ja sainkin vastauksen: ”Schlieshösheinsh” tai ”Schnuberlisherlishduu” tai jotain. Jospa netti auttaisi minua tässä asiassa ja löytäisin tuon ihanuuden uudestaan.

Unihiekka oli keikan aikana tehnyt tehtävänsä ja lähdimme lipumaan kohti asuntojamme. Toivoin mieleni perukoita myöten, että Nukku-Matti olisi jättänyt tulematta tänään tai että olisi edes tuonut mukanaan purkin, johon olisin voinut tunnelman säilöä. Muutaman kerran tämän reilun viikon aikana olen miettinyt, miten paljon helpompi olisi olla täällä tavallisena vaihto-opiskelijana, osallistua kursseille ja luennoille ja tutustua samanlaisessa elämänvaiheessa ja iässä oleviin opiskelijoihin. Sitten olen muistuttanut itselleni, kuinka vähän pidän luennoilla istumisesta, tentteihin lukemisesta ja kuinka paljon pidän FABI:sta, graduaiheestani ja tutkimuksen tekemisestä. Kaikkea ei voi saada - ainakaan helpoimmalla tavalla.

Herkkuja ja ruokavieraita

5.2.2014

FABI on yhteisöllisin työyhteisö, josta olen koskaan kuullut. Maanantaisin järjestetään maanantaitapaaminen, torstaisin tutkijatapaaminen ja opiskelijaseminaari. Sattumanvaraisia seminaareja pidetään silloin tällöin. Tänään, kuun ensimmäisenä keskiviikkona, oli rakennuksen sisäpihalle katettu aamupäivätee. Pienissä ja pelkistetyn sievissä valkoisissa teekannuissa oli Rooibos-teetä tai Lipton-teetä, kahvinjuojat saivat tyytyä murukahviin. Sisäpihan keskellä olevalle vihreälle rautaiselle puutarhapöydälle oli aseteltu pieniä valkoisia lautasia, joilla jokaisella oli neljästä kuuteen pientä leivonnaista. Leivokset olivat kuin bonsaileivoksia kukin omasta täysikasvuisesta esikuvastaan. Valitsin itselleni lautasen, jolla oli kaksi pienen pientä pasteijaa, kauniin karamellimaisesti kuorrutettu muffinssi, outo suklaa-kerma-höttönen ja paikallinen jälkiruokaleivonnainen, joka muistutti siansaparoa ja joka tarttui kitalakeen pelkän sokerisuutensa ja rasvaisuutensa takia. Tuumimme Riikan kanssa, että hentunen lienee tehty upottamalla vehnäjauhotaikinasta pyöritelty kasa ensin rasvaan ja sen jälkeen sokeriliemeen. Seuraavassa akuutissa ja kriittisessä energiapulassa tiedän, mitä syödä.

Jos vastaavanlaisen tapaamisen olisi järjestänyt Metsätieteen osastolla, olisi paikalle tullut kymmenen työntekijää ja joukko ilmaisen ruuan vainunneita opiskelijoita. Tässä tapaamisessa oli paikalla ainakin kaksikymmentä FABI:ssa työskentelevää, ehkä enemmänkin, mistä sen tietää; arviointi- ja laskukyky eivät ole koskaan olleet vahvimpia osa-alueitani. Kirsikaksi bonsaikakkusen päälle paikalle ilmestyi FABI:n johtaja Mike, joka kiersi jokaisen paikalla silloin olevan luona ja vaihtoi sanasen huokuen mennessään hyvää tuulta ja johtajuutta. Hänen tullessaan paikalle ei tarvinnut miettiä, kuka laitoksen lankoja pitelee käsissään.

Päivä ja sen mukanaan tuomat puuhastelut sieniviljelmien puhdistuksen parissa olivat yksitoikkoisia ja työergonomiasta jotain ymmärtävien mielestä varmasti myös riipiviä mutta aika lensi kuin Nils Holgersson hanhiensa selässä. Selkää särkeneen ja silmiä puuduttaneen päivän lopussa odotti kuitenkin palkinto nimeltä Skype. Tähän asti en ollut päässyt internetin siipien suojaan, minkä vuoksi kuulumisten vaihtaminen ja naamatusten juttelu tuntui luksukselta. Juttelu ja erityisesti kummipoika-Juhon kysymykset avasivat silmiä ja saivat pohtimaan näkemiäni ja havainnoimiani asioita: Onko siellä kukkia? Onko siellä koppakuoriaisia? Koskaan aikaisemmin ei myöskään Maamme-laulun kuulemisesta ja kaunokirjoituksen sekä matematiikan kotitehtävien näkemisestä ole tullut yhtä hyvä mieli.

Kampuksen ravintolan testaamisen jälkeen olen syönyt salaattia. Tänään alkoi tuntua, että muunlainen ruoka olisi jo tervetullutta. Ehdotin Riikalle kasvisten grillaamista. Kaupan kasvishyllyn edessä kulkiessani huomaisin, että vanha viisaus pienuuden kauneudesta pitää paikkansa ja on täällä nostettu arvoiseensa huomioon. Jo oli aikakin. Hyllyssä pään kokoisten kaalikerien ja käsivarrenmittaisten purjojen vieressä oli somiin muovilaatikoihin pakattu miniporkkanoita, - kaaleja, -papaijoita, -munakoisoja ja -kesäkurpitsoja. Syötävän suloisia kaikki! Siinä se niiden salaisuus varmaan piileekin. Pakkasimme koreihimme noita pieniä ja sieviä kesäkurpitsoja, herkkusieniä, maissia, pussillisen grillihiiliä ja valkoviinipullon. 

Kävellessämme takaisin asunnollemme, mietin veden kutittaessa jo kielenpäätäni, miltä hetken päästä grillatut kasvikset maistuisivat. En ollut kuitenkaan ottanut kaikkea huomioon. Ensinnäkin, grilli pitäisi sytyttää ja siihen pitäisi vielä muodostua hiillos. Toiseksi kasvikset eivät saisi palaa, jos niillä aikoi saada veden herumaan kielelle myös ruuanlaiton jälkeen. Hiilien sytyttäminen oli haastavampaa, kuin viime kerralla, jolloin meillä oli käytössä grillihiilet for dummies -pakkaus, joka laitettiin sellaisenaan grilliin ja tuikattiin tuleen. Tämänkertaisessa paketissa oli pingis- ja biljardipallon risteytyksen kokoisia ja näköisiä hiiliä, jotka kasattiin lumilyhdyn näköiseksi rakennelmaksi, jonka keskelle aseteltiin huolella pommin näköinen sytytyspallo. Hiilet syttyivät ja muutama alkoi jopa hehkua.

Palasimme sisälle leikkelemään kasviksia, täyttämään sieniä ja ennen kaikkea tappamaan aikaa, joka hiilien herättelyyn kului. Olin aikeissa jatkaa tappopuuhia huoneessani, kun törmäsin keittiön ovella torakkaan. Siinä se seisoi keskellä eteisen lattiaa. Jos olisin nojautunut lähemmäs, olisin varmaan kuullut sen viheltelevän syyllisen näköisenä ja nähnyt sen pälyilevän ympärilleen seuraavaa siirtoa miettiessään. Neljän sentin mittainen torakka, mitä tuota nyt säikkymään. Kävelin takaisin keittiöön ja tokaisin Riikalle: ”No nyt ne sitte tuli” tai jotain muuta yhtä kuolematonta. Riikka tuli perässäni eteiseen, missä torakka edelleen seisoi eksyneen näköisenä. Jos on joskus preparoinut torakan, nähnyt sen hermostorakenteen ja oppinut tuntemaan sen sisuskaluja myöten, on sen tappaminen mahdotonta. Riikka otti käteensä kirjekuoren ja alkoi hätistää otusta ulos. Torakka ei kuitenkaan ymmärtänyt näin hienovaraista kehotusta ja lähti juoksemaan sinne tänne ympäri eteistä. Neljän sentin mittainen torakka, joka säntäilee sinne tänne ja kohti jalkoja, siinä on jo aihetta paniikkiin. Minä yritin pitää molemmat jalkani irti maasta, Riikka hätistää vauhtiennätyksiä rikkovaa eläintä pois kenkien luota, pois jaloista ja kohti ulko-ovea. Lopulta torakka luikahti oven alitse. Tasoitellessani sykettä ja vetäessäni henkeä Riikka sanoi pahaenteiset sanat: ”Torakat liikkuvat harvoin yksin. Yleensä yhden ilmaantuessa pian löytyy toinen ja jopa kolmas”.

Samat viisi hiiltä hehkuivat edelleen grillissä keon laidoilla olevien hiilien pysyessä synkeän mustina. Kun lopulta saimme aikaan hiilloksen, joka kattoi muutamaa sukunsa mustaa lammasta tai tässä tapauksessa edelleenkään hehkumatonta hiiltä lukuun ottamatta koko grillin, huomasimme hiilloksen olevan niin kuuma, että kasvikset olisivat muuttuneet saman tien ne ritilän päälle laitettuamme vesihöyryksi. Jäimme odottamaan hiilloksen jäähtymistä ja harmaantumista. Lopulta saimme kasvikset ritilälle. Mutta vaikka hiillos ja koko grilli edelleen hehkuivat kuumina, eivät kasvikset ottaneet kypsyäkseen. Yli kahden tunnin päästä grillausoperaation aloittamisen jälkeen luontoäiti päätti ottaa ohjakset omiin käsiinsä. Alkoi sataa. Eivät kasvikset aivan kypsiä olleet mutta olisivat ne voineet olla raaempiakin. Toisaalta mikäpä ei nälkäiselle maistuisi.

 En ollut vieläkään saanut mielestäni torakkaa, enkä Riikan uhkaavia sanoja. Päätin tehdä tarkastuksen heti huoneeseen päästyäni. Otin puhelimen käteeni ja laitoin taskulampun päälle. Sängyn alla ei ollut mitään. Kaapin alla ei ollut mitään. Johtojen seassa kirjoituspöydän alla ei ollut mitään. Sängyn alla ei edelleenkään ollut mitään. Kaivoin läppärin repustani, aukaisin sen sängylle - ja kuulin Riikan huutavan kylpyhuoneesta: ”Täällä on yksi niistä!”. Siinä samassa torakka juoksi huoneeseeni Riikka perässään ja sukelsi sänkyni alle. Riikka tuli avukseni torakkajahtiin. Valaisimme sängyn alusen. Ei mitään. Valaisimme kaapin alusen. Ei mitään. Valaisimme johdot kirjoituspöydän alla. Ei mitään. Sitten siirsimme sänkyä. Torakka seisoi valkoisella seinällä parikymmentä senttiä lattianrajasta ja saman verran sänkyni pinnasta. Riikka haki harjan ja huitaisi torakan lattialle. Ensin se päätti tulla peremmälle huoneeseen mutta Riikka sai sen muutamaan suuntaansa käytävälle, jonka varrella makuuhuoneet ja vessat ovat. Torakka päätti vaihtaa huonetta ja käänsi tuntosarvensa kohti Riikan huonetta. Harja sai sen muuttamaan jälleen mielensä ja se jatkoi porhallustaan ohi kolmannen makuuhuoneen, pitkin käytävää ja oven ali eteiseen. Hätäpäissään otus ei löytänyt ulko-ovea ja vipelsi varastona käytetyn huoneen oven ali ja jäi sille tielleen, eli johonkin talon nurkkaan. Päätin siirtää sänkyni kauemmas seinästä. 

Arki alkaa

3.2.2014

Kello on viittä vailla viisi, joko voi herätä? Kello on puoli seitsemän ja puolen tunnin päästä soi kello, joko nyt voi herätä? Kello soi, onko pakko herätä? Normaali eteläafrikkalainen olisi vastannut myöntävästi jo ensimmäiseen kysymykseen. Samainen eteläafrikkalainen olisi luultavasti myös noudattanut luonnollista elämänrytmiä ja mennyt nukkumaan pian pimeän tultua, eli viimeistään kahdeksan ja yhdeksän välillä. Valoisan aikaa noudattavaa vuorokausirytmi on viisas ja järkeenkäypä keksintö, varsinkin kun pimeä aika ei kestä yli kymmentä tuntia päivästä. Kaikki muut asunnossani asustavat ovatkin tämän päivärytmin omaksuneet. Kun minä olen saanut vaihdettua vaatteet ja tepastelen aamupalahedelmälleni tyytyväisenä siitä, miten reippaasti olen saanut itseni ylös sängystä ja viimeiset torkkuherätykset vaimennettua, on toinen kämppäkavereistani jo lähtenyt töihin ja toinen melkein käynyt lenkillä (vain sade tuli lenkkeilijän ja lenkkireissun väliin), käynyt suihkussa, vaihtanut vaatteet ja mutustelee nyt onnellisen näköisenä aamupalaa keittiön pöydän ääressä pirteänä ja kaikin puolin freesinä. Siinä se maailman epäoikeudenmukaisuus taas paljastaa kasvonsa - aamuherätyksessä. 

Tänä sateisena ja raikasilmaisena aamuna reippaaseen (kaikki on suhteellista) herätykseen oli hyvä syy. FABI:ssa (Forestry and Agricultural Biotechnology Institute), jossa minun ja Riikan on tarkoitus työskennellä seuraavat kolme kuukautta, järjestetään joka maanantai ei niin omaperäisesti mutta kuvaavasti nimetty tapaaminen: Monday meeting. Tapaamisessa käydään läpi viikon polttavimmat uutiset, minkä jälkeen joku arpaonnen suosikki pitää esityksen valitsemastaan aiheesta. Esitelmä oli mielenkiintoinen. Esitystä pitävä mies oli ollut kolme kuukautta Norjassa. Siellä oli ollut lunta ja lapset olivat tehneet lumiukon. Pipareitakin oli tehty ja halkoja kannettu. Jonkinlaista tutkimustakin mies oli kai tehnyt mutta se ei tuntunut yhtä tärkeältä, kuin talviset maisemakuvat ja tarinat lumikenkäretkestä. Aksentista päätellen luulin esitelmän pitäjän itsekin olevan Norjasta, mutta väärinkäsitys johtuikin vain siitä, että joka kolmas sana hukkui hassuihin kurkkuääniin.  

Ennen maanantain tapaamista rakennus oli kuhissut ihmisiä, jotka hyväntuulisenoloisina tervehtivät toisiaan ja kiiruhtivat kuka minnekin. Esitelmän päätyttyä käytävät tyhjenivät ja ihmiset hävisivät omiin koloihinsa laboratorioihin ja työhuoneisiin. Myös minä sain oman soppeni erään labran nurkasta. Soppeni pöydälle sain FABI:n kulkutunnistekortin, laboratoriovihkon, jonka sivunmittaiset ohjeet allekirjoittamalla lupasin muistiinpanojeni olevan tästedes laitoksen omaisuutta, ja labratakin. Olin nyt itsekin laitoksen omaisuutta. Kulkutunnistekortti teki minusta kertapyyhkäisyllä pätevämmän ja ammattimaisemman mutta myös stressaantuneemman siinä pelossa, että kortti häviää tai unohtuu naulakon päälle. Muistiinpanovihko kaikkine vaatimuksineen muistiinpanojen selkeydestä ja kaiken muistiin kirjoittamisesta ahdisti. Mutta kohtaaminen labratakin kanssa oli kuin Satuhäistä, tai ainakin siitä ainoasta jaksosta, jonka olen nähnyt. Olimme luodut toisillemme: Takki ei muistuttanut telttaa tai pienen purjeveneen purjetta vaan istui nätisti kuin lasikenkä Tuhkimolle. Helma ei roikkunut puolessa välissä pohjetta eikä hihoja tarvinnut kääriä. Ensimmäistä kertaa en näyttänyt isänsä takkia lainanneelta lapselta. Uskottavuuteni kasvoi ainakin viisitoista senttiä.  

Romanttinen ensikohtaaminen takkini kanssa kesti lounaaseen asti. Takin jäädessä istumaan tuolini selkänojalle lähdin Riikan opastuksella tutustumaan kampuksen ruokapaikkoihin. Ravintoloita on kampuksella kymmenittäin. Kampus onkin kuin pieni kaupunki, sillä sieltä löytyvät ainakin pankki, kirjakauppa, kirkko, museo ja olin näkevinäni matkatoimistonkin. Lähestyessämme kampuksen keskusaukiota, jonka ympärillä lounasravintolat ovat, huomasin hypänneeni huomaamattani amerikkalaiseen college-elokuvaan. Satoja opiskelijoita kulki ristiin rastiin aukiota. Heidän joukostaan pystyi tunnistamaan nörtit, kovikset, pahikset, hippitytöt, kikattavat kaveriporukat ja pukuihin pynttäytyneet geelitukkaiset pojat. Stereotypioita vilisi vastaan. Lounaspaikoissa myytiin hampurilaisia, pizzaa ja paikallisia voitaikinapiirakoita. Aukion lähellä oli olut-/siideribaari ja aukion laidalla tupruteltiin vesipiippua. Joensuun villi ja vapaa opiskelijaelämä alkoi tuntua kovin laimealta.

Minulla, Riikalla, Riikan ohjaajalla Wilhelmillä ja FABI:n johtajalla Michaelilla oli tapaaminen neljältä. Istuuduimme pyöreän pöydän ääreen ja Michael kaatoi meille kaikille Rooibos-teetä. Puhelimme hiukan niitä näitä, kun Michael äkkiä pyysi minua kertomaan itsestäni. Menin aivan hämilleni. Luulin, että olimme tulleet puhumaan vain gradustani ja työstäni FABI:ssa. Pohdittuamme hetken suomalaisen maisteritutkinnon kummallisuutta siirryimme aiheeseen gradun aineisto ja sen käsittely. Ensimmäistä kertaa Ghanasta lähtöni jälkeen minusta alkoi keskustelun edetessä tuntua, että tutkimuksellani on toivoa ja että kaikki sen aikana tapahtuneet virheet eivät johtuneetkaan vain omasta typeryydestäni. Motivaationi tehdä tutkimusta ei ole milloinkaan ollut näin korkealla!

Ensivaikutelma

1.2.2014

Saapuminen Johannesburgin lentokentälle oli järkytys. Kuvani Etelä-Afrikasta romahti. Maailmani horjui hetken kaatumisen partaalla. Kaikki Ghanassa oppimani menetti merkityksensä: Kaaosta ei näkynyt vaikka yritti miten silmiään siristää. Opasteet olivat selkeät, ilmasto ei ollut saunassa, passintarkastajat eivät olleet pelottavia. Ihmiset virtasivat, kuin joenuomassa lentokoneesta ulos ja pitkin pitkiä käytäviä. Passintarkastuksessa joenuoma haarautui useaan pieneen puroon, jotka jälleen yhdistyivät virraksi, joka johti ulos lentokentältä. Etelä-Afrikka -kuvani palaset virtasivat joen mukana ulos, mistä auto tuli matkalaisia hakemaan. Suomesta matkaan lähtenyt kolmen kopla: minä, ohjaajani Riikka ja Jyväskylän edustus Paula sekä palaseni mielikuvastani pakattiin autoon, joka käänsi puskurinsa kohti Pretoriaa. 

Auton ikkunasta näkyvää maisemaa hallitsivat valtavat moottoritiet ja niillä luovivat autot, jollaisia painotuoreet autokuvastot pursuilevat. Tienvarsilla näkyi mainostauluja, kauempana kerrostaloja ja asuinalueita. Maasto oli tasaista ja se oli peittynyt matalaan heinikkoon ja vaaleanpunaisenvioletteina loistaviin kukkiin. Metsiä ei juurikaan näkynyt, mutta siellä täällä saattoi tunnistaa maissipellon. Näkemäni muistutti junamatkoja Espanjassa ja Unkarissa. Muhkuraisia hiekkateitä, vuohia, niille sijoilleen lahoavia autoja, kymmenissä väreissä silmiin pistäviä vaatteita, selässä kannettavia lapsia tai pään päällä keikkuvia banaanilasteja sai maisemasta etsiä turhaan. Piikki- ja sähkölangalla kuorrutetut muurit, minishortsit ja valkoiset naamat olivat tulleet niiden tilalle. Mielikuvapalaseni liimautuivat uudelleen yhteen ja lopputulosta tutkiessani huomasin katselevani kuvaa länsimaisesta kesäparatiisista. 

Paratiisi vetäisikin vertoja mille tahansa Etelä-Euroopan maalle, jonne suomalaiset eläkeläiset pakenevat Suomen pakkasia ja pimeitä talvi-iltoja. Ainakin yliopiston läheisellä alueella on ravintoloita toistensa vieressä, baariaukio sekä ostoskeskus, josta löytyy supermarket, kymmenkunta vaatekauppaa ja monta muuta putiikkia, joista varmasti löytää kaiken normaalissa elämässä tarvitsemansa. Vaatekauppojen made in china -vaatteet ja supermarketista löytyvä valinnanavara ovat aivan kuin Suomessa, paitsi että tuulettimia ja kesämekkoja myydään enemmän. Sää on kuuleman mukaan miellyttävämpi kuin Suomessa: tasaisempi ja kuivempi, ja sen vuoksi jatkuvasti mukavan lämmin. Laskun tulemistakaan ei terassilla hellehattu päässään istuvan eläkeläisen tarvitse harmitella, sillä viidelläkymmenellä randilla eli noin kolmella eurolla saa ravintolasta miltei minkä tahansa aterian. Sama hintataso pätee kaikkeen kengistä viineihin. 

 

Kuvaan saadaan harvoin vangittua koko maisemaa. Myös tästä ulospäin kauniista, vehreästä ja seesteisestä kuvasta puuttui osa totuutta: Autojen ovet pidetään lukittuina jatkuvasti, myös ajaessa. Keskustaan ei saa mennä. Kaupungilla ei saa liikkua jalan. Pimeällä ei saa liikkua. Yksin ei saa liikkua. Julkisia kulkuvälineitä ei saa käyttää. Ei saa näyttää eksyneeltä. Passia ei voi jättää asuntoon, ellei laita sitä kassakaappiin. Passia ei voi ottaa mukaan, jotta sitä ei ryöstettäisi. Eräs opiskelija oli tullut ohjaajansa kanssa lentokentältä. Heidän autoaan oli seurattu koko matkan ajan ja asunnolleen päästyään sekä opiskelija että ohjaaja oli ryöstetty putipuhtaaksi. Nykyään lentokentältä tulevat viedään ensin kampukselle, jonne pääsee vain ajoluvalla, minkä jälkeen matkalaiset viedään toisella autolla asunnolle. Joulun seutuun asunnosta, jossa majailen, oli ryöstetty kupariputket. Ei muuta, vain kupariputket: järjestäytynyttä kupariputkirikollisuutta. Portin lukkoa ei ollut murrettu, vartijat eivät olleet nähneet mitään eikä asuntoon ollut kuulunut mitään.

 

 

aratiisi onkin siis samaan aikaan vankila. Ihmiselle, joka on tottunut liikkumaan itsekseen ja jolle luonto ja siellä kuljeskelu on sisäänrakennettua ja tärkeää kuin sisäelin, eläminen aitojen sisällä on ahdistavaa. Alan ymmärtää kokonaan uudella tavalla eläintarhojen häkkiään kiertäviä eläimiä ja aitansa yli tuijottavia lehmiä.

 Myös taloa, jossa asun, voisi aitojen ja kaltereiden perusteella luulla vankilaksi. Talo on postdoc-talo, jossa minun lisäkseni asuu Riikka ja eräs nainen Cameronista. Taloa kiertää rauta-aita, joka lukitaan munalukolla. Talon etu- ja takapuolen ulko-ovet on varmistettu kalteriovilla, jotka pidetään niin ikään jatkuvasti lukittuina. Myös omien makuuhuoneiden ovet pidetään lukittuina päivän aikana. Talossa on kuitenkin paljon tilaa ja se tuntui jo ensimmäisenä päivänä kodikkaalta. Talon sydän on suuri ja valoisa keittiö, jossa on kauniit vaaleansiniset kaapinovet ja pitkä ruokapöytä keskellä huonetta. Suurimman valonpilkahduksen aitojen ja ahdistuksen keskelle tuo kuitenkin talon pienen pieni punainen, linnunpönttöä muistuttava postilaatikko ja pieni mutta vehreä takapiha, vapauden saareke varpaita kutittavine nurmikoineen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Intro

31.1.2014

Etelä-Afrikka.  Mitä tiesin siitä ennen maan kamaralle astumista? Se on Afrikassa ja nimestä päätellen myös aika etelässä.  Etelä-Afrikassa on timanttikaivoksia. Sellaisessa Mma Ramotswen isä oli töissä ja sai pölykeuhkon tai ainakin pölyä keuhkoihin. Pöly keuhkoissa ei ole hyvä juttu, eikä tunnu varmastikaan mukavalta. Mutta Etelä-Afrikkaan, tai ainakin Kapkaupunkiin kannattaa matkustaa pölystä huolimatta, sillä jos on ensimmäinen Kapkaupungissa Afrikan tähteä metsästäessään, saa viisisataa puntaa, vaikkei mitään kaivaisikaan.

Etelä-Afrikassa oli jalkapallon maailmanmestaruuskisat. MM-kisat ovat tärkeitä, sillä ne vähentävät sotia. Kisojen aikana valtiot voivat leikkiä, miltä tuntuisi olla sodassa muita valtioita vastaan: joukot kohtaavat, joukot taistelevat, vain yksi joukko voittaa. Hävinneet valtiot toteavat, että ei se häviäminen kivaa ole ja voittanut valtio on niin voittonsa huumassa, että tuntee muun maailman olevan polvillaan ilman sen suurempia sotia. Mitä sitä enää sotimaan, maailman herruus on jo ratkaistu ja vuvuzela soi!  Se, että jotkut maat vielä nahistelevat MM-kisojen ulkopuolella johtuu vain siitä, että nappulakengät ja hikipannat olivat kalliimpia, kuin aseet, kun valtion hankintoja tehtiin.

Etelä-Afrikassa asuu vuvuzelojen lisäksi myös leijonia. Leijonat ovat savannin kuninkaita ja niillä on kavereina sarvilintuja ja paviaaneja. Hyeenat eivät ole leijonien kavereita, koska ne ovat pikkupahiksia. Isoja pahiksia ovat katkerat mustaharjaiset leijonat. Ihmisten savannilla valkoiset olivat pahiksia ja sitä sanottiin apartheidiksi. Ehkä kaikki mustaharjaiset leijonat eivät kuitenkaan olleet pahoja, eivätkä ehkä kaikki valkoiset ihmisetkään. Ehkä kaikki ei ole niin mustavalkoista.