perjantai 23. elokuuta 2013

Omatunto vs minä



21.8.2013
”Shit, shit, shit, shit, shit, shit, shit! Missä on housut?! Onko kamera mukana?! Missä harja?! Ei, en ehdi harjata!” Olin herännyt kaksi minuuttia ennen kuin Mark soitti kertoakseen, että hän odottaa Alexin kanssa etupihalla. Viidessä minuutissa olin valmis, pölähtänyt mutta valmis yhtäkaikki. Ei olisi koskaan pitänyt opettaa itseään käyttämään torkkua!

Aamupalaan ei ollut ennen lähtöä aikaa, joten söimme matkan varrella. Mielenkiinnosta ja kokeilunhalusta ostin kolminkertaiseen muovipussiin pakatun paistetun riisiklöntin. Riisi maistui vähän palaneelle mutta oli muuten mukava aamupala savunmakuineen. Sen mausteena ollut kastike maistui navetalle, mikä on kyllä tuoksuna hyvä, kunhan ei mieti, mistä se on ruuassa peräisin. Riisin joukkoon oli lisäksi kätketty ruttuinen kananmuna. Papujauhosta tehdyt ja chilillä maustetut rasvapallerot olivat iloisempi yllätys, mutta ihmepä tuo olisi ollutkin, jos niin rasvainen ruoka olisi maistunut pahalta.


Jatkoimme pölkkyoperaatiota Abofourissa, paikassa, josta kaikki suuremmissa paikoissa myytävät hedelmät, vihannekset ja juurekset ovat kuulemma peräisin. Jälleen kiipeilijämies kipusi ylös korkeuksiin puunrunkoa pitkin ketterästi kuin orava, tiputtaa rysäytti valtavan oksan alas ja muut työmiehet kävivät sen kimppuun. Miesten takoessa oksia pulleiden hikipisaroiden noustessa otsalle minä hiippailin pitkin heinikoita ja aluskasvillisuutta heitä ja hyönteisiä kuvaten. Olisin kovasti halunnut päästä itsekin kokeilemaan viidakkoveitsen käyttöä, mutta vahvasti epäilen, että se ei olisi onnistunut yhtä luontevannäköisesti ja nopeasti kuin noilla miehillä, joilla machetan voisi helposti kuvitella olevan vartaloon synnynnäisesti kuuluva raaja. Veitsenkäyttö on kuitenkin opeteltava sitten kun muiden aika ei siitä ole kiinni, sillä tuolla veitsellä voi tehdä mitä tahansa! Tähän mennessä olen nähnyt sillä raivattavan pensaikkoa, pilkottavan noita valtavia oksia, viipaloitavan kämmenellä lepäävää kookospähkinää ja kaivettavan maata.


 Vaaleanpunaisten lastujen lennellessä ilmassa viidakkoveitsen nöyrryttämästä kovasta puuaineksesta päässäni kajahti äkisti lapsena pelaamastani tietokonepelistä mieleeni jäänyt lausahdus: ”Minusta tulee hammastikkumiljonääri, muah ha ha haah!” Pelissä ilkeä rotta kieroili majavat kaatamaan vaaleanpunaisia puita tehdäkseen niistä hammastikkuja. Tässä minä istuin ja katsoin, kun tuota marjapuuronvärisenä loistavaa puuta silputtiin ötököiden ruuaksi. Selitin omalletunnolleni, että kyseessä on tutkimus ja puista käytetään vain muutama oksa. Omatunto tuhahti happamasti mutta joutui myöntämään olevani oikeassa.



Irokoa kaataessa oli minun vuoroni antaa periksi omantuntoni syyttävän katseen alla. Kun kiipeilijämies nousi puuhun kiipeilypiikkiensä pureutuessa puun kylkiin, puu alkoi itkeä. Tai pikemminkin vuotaa verta. Valkoiset pisarat noruivat puroina piikkien iskemistä rei’istä ja juovittivat pian koko puun kyljen. Rungolta putoilevat pisarat osuivat kuin sade alapuolellaan oleviin lehtiin ja värjäsivät ne maidonvalkoisiksi. Tunteeni puita kohtaan eivät ole muuttuneet niistä ajoista, kun lapsena itkin pihalla Unto-myrskyssä kaatuneen omenapuun juurella.


 Miesten avustuksella etsimme sopivat paikat, mihin pölkyt pystyttää. Miesten paikallistuntemuksen määrää ei voi ylistää liikaa. He tiesivät tarkalleen, missä polut kulkevat, missä paikalliset ihmiset liikkuvat, missä viljellään mitäkin ja mistä löytyvät koskemattomammat metsät. Ja sitten he vielä kiittävät minua silmät loistaen ja toivottavat siunausta, kuinka nurinkurista!

Päivä päättyi onnekseni niin juuri niin aikaisin, että ehdin nauttimaan illan viimeisistä auringonpaisteen hetkistä. Kuten olen jo aiemmin todennut, juuri ilta- ja aamuaurinko ovat parhaita hetkiä kuvaamiseen. Jos valolla voi sanoa olevan luonnetta, on se voimakkaimmillaan juuri noina hetkinä. Aamuaurinko on herkkä kuin silmänsä aukaiseva linnunpoika iho vielä arkana yön pimeyden kovasta kosketuksesta. Jos on nähnyt aamuauringon hiljaisen ja salamyhkäisen heräämisen sen ollessa vielä kietoutuneena aamu-usvalakanoihinsa, ylhäältä yksinäiseltä taivaaltaan lankeava keskipäivän auringonvalo tuntuu raa’alta ja liian suorasukaiselta. Illan tullen auringon laskeutuessa valtaistuimeltaan sen valo herkistyy ja muuttuu lempeämmäksi. Ilma väreilee taianomaisena ja melkein, samalla tavalla kuin löytäessään kadotetun sanan kielensä kärjeltä, voi kuulla ilta-auringon hyräilevän itsekseen.








torstai 22. elokuuta 2013

Puukiipijän matkassa


20.8.2013
Tänä aamuna ghanalainen akateeminen puolituntinen venähti tunnin mittaiseksi ja minulla oli hyvää aikaa tutustua muihin talon asukkaisiin. Istuin portailla ja toivottelin hyviä huomenia ulos meneville. Liikennettä oli jopa enemmän kuin eilisiltana. Kaapumiehet olivat saaneet yhden kaverin lisää, ja sisarusparvikin oli lisääntynyt ainakin yhdellä veljellä ja siskolla. Sisko oli hyvin pieni ja terävähampainen. Ikää hänellä oli ehkä kaksi vuotta, tuskinpa sitäkään. Hän mennä tepsutteli määrätietoisesti sinne tänne, muksi kaikkia ja kaikkea vastaan tulevaa, nipisteli ja yritti repiä silmälasit päästä.

Syytä näin valloittavalle käytökselle ei tarvinnut miettiä, kun katseli vähän aikaa hänen veljiensä lastenhoitometodeja. Yksi veljistä nipisteli tyttöä kun tämä tuli syliin, toinen nostaa retuutteli henkseleistä ja kolmas nappasi sandaalit käsistä. Pääsi tyttö välillä syliinkin, leikki piilosta ja ratsasti veljensä taluttamalla polkupyörällä, kunnes veli jätti hänet kyydistä ja tyttö heittäytyi hietikkoon kierimään kiukuissaan.

Isoveli-Nanalla oli toisenlainen tutustumistaktiikka. Hän kertoi, kuinka ahkerasti opiskelee ja kuinka haastavaa se on. Hän kyseli musiikkimaustani, suhteestani hölkkäämiseen ja suomen säästä. Kun näinkin syvällisesti olimme tutustuneet, hän alkoi kehua tukkaani, tapaani letittää se (olemmehan me jo kerran aiemmin tavanneet, kun minulla on ollut tukka letillä) ja toivoi kovasti, että lähtisin hänen kanssaan yökerhoon. Pitänee jossain sivulauseessa huomauttaa, että hän on yrityksensä on hyvä (mitä se ei kylläkään ole), mutta turha. Pelastukseksi paikalle tuli leipiä myyvä nainen. Aamiaiseksi ostin patongin näköisen mutta pullalta maistuvan leivän.

Labratilaukset eivät olleet yön aikana helpottuneet. Ratkaisu tavaroita toimittavan miehen tapaamiseen oli yhtä toimiva kuin tähänkin asti: Nainen soittaa miehelle ja käskee tämän tulla joskus. Mies soittaa naiselle, kun on tulossa. Taru käy vähän väliä ramppaamassa naisen huoneessa kysymässä, josko mies jo olisi tullut. Jos mies ei ole tunnin sisään tullut, Taru soittaa miehelle. Miksi Taru ei voi soittaa itse miehelle alun perin? Koska mies ei vastaa, jos ei tunne numeroa. Miksi mies vastaisi Tarulle myöhemminkään? Sen kun tietäisi. Miksi nainen ei voi soittaa Tarulle? Se on varmaankin kallista. Turhautuminen loppui vasta, kun Mark soitti paikalliskielisenä tavarantoimittajalle ja sopi tapaamisajan. Tämän jälkeen kaikki sujuikin kuin samba ikään ja mikrosentrifugiputkia lukuun ottamatta kaikki tavarat ovat sievästi paikoillaan omassa kaapissaan.

Pieni askel maastoon, suuri askel gradulle! Harvoin on yhden askeleen ottaminen vaatinut näin paljon eettistä pohdintaa, suunnittelua ja suunnitelmien uudelleenarviointeja. Eettiset ongelmat puiden kaatamisesta päättyivät, kun päätimme käyttää koppakuoriaisten pyydystämiseen oksia. Uskon otusten menevän lankaan, oksat kun ovat potran kuitupuun kokoisia. Mutta miten saada oksat puusta kaatamatta puuta? Kiipeilijämiehellä tietenkin! Mies ei olisi maassa ollessaan juuri kiinnittänyt huomiota. Hän oli lyhyt, eli suurin piirtein minun mittaiseni, ja hän oli pukeutunut liian suuriin housuihin. Uskottavuus lisääntyi kuitenkin vähintään kolmella metrillä kun hän sitoi kovassa käytössä kuluneisiin kenkiinsä kiipeilypiikit ja pujottautui kiipeilyvaljaisiin, joista roikkui lenkkejä, hakoja ja köysiä niin paljon, että minä olisin kompastunut jo puun juurella seisoessani. Mies näytti siltä, kuin olisi ollut menossa hakemaan postia tai tekemään jotain muuta yhtä arkipäiväistä. Hän astui rungolle, heilautti vyötärölleen kiinnitetyn köyden rungon ympärille ja alkoi kävellä runkoa ylöspäin. Mies kutistui kutistumistaan noustessaan lähemmäs latvaa, joka oli varmasti ainakin parinkymmenen metrin korkeudessa. Leukani kopsahti vasten maata niille sijoille, missä olisin vielä itse sätkinyt köysiin sotkeutuneena.






Mies kiinnitti köytensä valitsemamme oksan yläpuolelle ja alkoi takoa oksaa machetellaan. Olin kuvitellut hänen käyttävän moottorisahaa, etenkin kun tutkimukseen valitsemamme puut olivat sieltä kovemmasta päästä. Toisaalta moottorisahan hilaaminen ylös latvukseen saakka olisi varmasti ollut vielä kovempi urakka, etenkin kun viidakkoveitsen käyttö näytti hänellä virtailevan verisuonissa. Oksa katkesi matcheten terän alla muutamassa minuutissa ja tulla rytisi alas. Ensin metsän täytti valtava katkeavan puun räsähtely, pienempien oksien katkeaminen, lehvistön villi havina ja lopulta näitten kaikkien muodostama rysähdys. Sitten äkkiä oli linnunlaulua lukuun ottamatta täysin hiljaista ja vain hiljalleen maahan leijailevat lehdet kertoivat, että jotain metsän arjesta poikkeavaa oli tapahtunut. Ja juuri kun olin saanut nostettua leukani ylös maasta, oli se siellä uudestaan.



Ennen kuin ehdin palauttaa tajuntani, mukanamme olleet kaksi miestä olivat jo oksan kimpussa ja hakkasivat sitä pienemmiksi pölkyiksi. Vaikka toinen miehistä oli kasvojen perusteella jo likempänä suomalaista eläkeikää ja toinen haisi vahvasti vanhalle viinalle, kuntoa ja vatsalihaksia heillä oli kuin korkeushyppääjällä. Pölkyt kannettiin metsään ja istutettiin seisomaan. Toivon kovasti, että sekä minä että hyönteiset löydämme ne jatkossa.


Näin ensimmäisenä maastopäivänä oli hyvä hetki huomata, että turhaa istumista työhousuni jalassa tulee välttää, jos haluaa, että ne eivät murennu atomeiksi. Esitin kainon pyynnön kaupunkia tuntevalle autokuskillemme Alexille. Hän vastasi kysymyksellä: ”Farkut vai khakit”. Toiveeni mukaan hän vei minut khakihousukauppaan. Kauppa oli kapea huone, jonka toinen pitkä seinä oli peitetty riukutelineillä roikkuvilla housuilla. Sovituskoppia ei ollut, joten housujen valinta oli tavallista helpompaa: 

Minä: Nämä on vyötäröltä liian isot.
Alex: (Pyöräytti housujen vyötärön kaulani ympärille, katsoi arvioivasti ja nyökkäsi, että sopivat ovat)
Minä: En usko, että nämä pysyvät jalassa.
Alex: (Näyttää vyötäröllä olevaa kiristysnauhaa)
Minä: Ja nämä on liian pitkätkin.
Alex: Ne voidaan leikata.

Varmuuden varalta ostin kahdet. Tämän jälkeen kävelimme kulman takana olevassa porttikongissa istuvan ompelijan luokse, joka lyhensi lahkeet käden käänteessä poljettavalla, Singeriä muistuttavalla ompelukoneellaan. Jatkoimme matkaa katujen risteykseen, jossa mies möi vöitä. Alex tinki minulle käytetyn vyön, minkä jälkeen olimme valmiita palaamaan kampukselle.

Koko ostosreissun ajan tunsin olevani kuin lapsi, joka tulla tepsuttaa perässä mistään oikein mitään ymmärtämättä. Alex puhui puolestani myyjille, opasti pitkin katuja ja varoitti tietä ylittäessämme autoista. Hän on selvästi ottanut tosissaan Markin käskyn: Pidä Tarusta huolta, jos hänelle sattuu jotain, pistän sinut vankilaan!








keskiviikko 21. elokuuta 2013

Ministeri tulee!



19.8.2013
Kun on iloisten ihmisten ympäröimänä, iloisuus tarttuu. Kun iloisia ihmisiä on paljon, tarttuu iloa vielä enemmän. Tästä teoriasta saan kiittää ministeriä.

Yritin iltapäivällä käydä tarkistamassa, millaisia labratarvikkeita minulle on toimitettu. Tarkistaminen jäi vain yritykseksi, koska tarvikkeet eivät olleet vielä tulleet. ”Se mies ei vain tullut”, oli selitys. Seuraavaksi yritin tehdä tarviketilausta. Sekin meinasi jäädä vain yritykseksi, koska emme saaneet sovittua tarvikkeita toimittavan miehen kanssa, milloin hän tulisi. Aluksi labrasta vastaava nainen, jonka välityksellä yritin tilausta tehdä, ei halunnut soittaa tavaran toimittajalle, koska se on kuulemma kallista. Kun hän lopulta maristen ja päätään pudistellen suostui soittamaan, saimme tilattua suurimman osan tavaroista. Koska kaikki tavaralistan välineet eivät kuitenkaan olleet tuttuja, uusimme viime viikon sopimuksen, että toimittaja tulee paikan päälle, jotta minä voin jostakin manuaalista näyttää, mitä haluan tilata. Koska nainen ei jostain syystä sopinut tapaamisaikaa miehen kanssa jo puhelimessa ollessaan, eikä halunnut soittaa uudestaan, sovimme, että jäämme odottamaan miehen soittoa ja että minä palaan asiaa myöhemmin tämän päivän aikana. Loppupäivä kello neljään asti oli varattu ministerin vierailulle.

Aluksi luulin, että kyseessä on joku tutkimuslaitoksen johtajista ja että kyseessä on kokous. Palasin minulle tämän päivän ajaksi luovutettuun toimistoon ja rupesin korjaamaan raportteja, jotka olisi pitänyt tai ainakin kannattanut korjata jo aikaa sitten. Jossakin vaiheessa raporttikuplani puhkesi ja huomasin, että jostakin rakennuksen ulkopuolelta kantautui tanssirytmejä. Siirsin volyymipalkkia ylemmäs ja rupesin rakentamaan Apocalyptican motivoimana uutta keskittymisen täyttämää kuplaa. Toisen kappaleen aikana kupla alkoi kuitenkin taas hajota, koska myös kilpailevan musiikin volyyminappulaan oli kajottu. Voin melkein vannoa, että seinät tärisivät.

Käytävällä törmäsin Markiin ja kysyin juhlan syytä. Vastaus oli selvä: ministeri on tulossa. No mutta tietysti, samanlainen vastaanottohan oli presidentilläkin! Okei, ministeri siis toivotetaan tervetulleeksi ja sitten hän vetäytyy kokoustamaan tutkimuslaitoksen isompikenkäisten kanssa. Näin tuumin ja pieleenhän se meni. Onneksi kamera oli vielä ulkoilutusta vailla ja päätin viedä sen katsomaan, mistä päin musiikki tuli.

Forigin pihalle oli pystytetty kolme valkoista juhlakatosta. Kaksi katoksista oli rinnakkain ja niiden alla oli muovituolien sisämeri. Yksi katos oli pystytetty tuolien katseiden alle ja sen alla oli pitkä pöytä ja monta pehmustettua tuolia tärkeille ihmisille. Kuusi ihmistä asetteli valkoisia pitsipöytäliinoja ja pystytti vesipulloja pöydälle. Musiikki tulla pauhasi suurista kaiuttimista, jotka oli aseteltu tärkeiden ihmisten katoksen molemmille sivuille. Osa muovituoleista oli jo valloitettu ja ihmisiä virtasi vähitellen yhä enemmän paikalle. Kaikki näyttivät olevan juhlatuulella. Ihmisten päällä näkyi tutkimuslaitoksen logolla koristeltuja kauluspaitoja, mekkoja, liivejä ja kaikkea, mitä ihmiset olivat logokankaasta keksineet ompeluttaa. Monet tanssivat tai vähintäänkin jammailivat musiikin tahdissa, joukko naisia lauloi mukana noita selvästi tuttuja hengellisiä lauluja. Ihmiset juttelivat iloisesti ja läiskivät toisiaan selkään. 


Päätin jäädä istumaan etäämmälle kahdesta syystä: 1) Koska sieltä oli suora kuvauslinja tärkeiden ihmisten katokseen 2) Päähäni iski epäilys, oliko noinkin juhlava tilaisuus vain tutkimuslaitoksen henkilökunnalle. Molemmat syyt ammuttiin alas kuin telkkäparvi. 1) Kameran tähtäimessä ollutta juhlavierastelttaa siirrettiin puoli metriä, eli juuri sen verran, että herra ministerin tuoli jäi teltan toisen etujalan taakse. 2) Minut käytiin kahteen otteeseen kutsumassa peremmälle. Ja olisihan se oudoltakin näyttänyt, että muutenkin hieman silmiinpistävä tyyppi olisi jäänyt yksin syrjemmälle.

Niinpä hiippailin rohkeasti muovituolimeren rannalle ja jäin perisuomalaiseen tapaan takariviin, etten vain olisi häirinnyt kameran kanssa seurustellessani ja joukkoon kuulumattomuudellani. Kun ministeri tuli, nousivat kaikki seisomaan ja hetken päästä uudelleen yhteiseen rukoukseen. Aamen päätti rukouksen napakasti kuin töpselin seinästä vetäminen iltauutiset: yhtäkkiä ja kertalaakista. Eikä mutinasta ollut tietoakaan. Eräs mies esitteli puhujat, esitteli hieman Forigia ja ilmeisesti siihen liittyen esitteli myös yleisön kuorolausuntataitoa. Mies huusi ”peace” ja yleisö vastasi ”love” täydellisen samanaikaisesti ja ääntä käyttäen.

Ministeri oli hyvä puhuja. Paperia ei tarvinnut vilkuilla, eikä olisi voinutkaan, koska sitä ei ollut. Kädet muovailivat sanojen muovailuvahaa ja vähän väliä puheeseen oli limitetty vitsejä, jotka saivat yleisön hörähtelemään. Yleisö oli puolestaan hyvä kuuntelija. Välillä taputettiin koko joukolla mutta jos jostakusta tuntui, että oli taputusten paikka, teki hän sen itse. Naurua riitti. Huolimatta selvästi suuresta kunnioituksestaan ministeriä kohtaan niin yleisö kuin ministerin kanssa samassa pöydässä istuvat eivät arastelleet vastata puhelimeen ja käydä välillä muualla. Tässäkin asiassa voisin opetella paikallista rentoutta ja välittömyyttä.


Ministerin puheen jälkeen halukkaat pääsivät esittämään kysymyksiään ja kommenttejaan. Ketään ei tuntunut millään lailla häiritsevän yleisön eteen pääseminen (joutumisesta ei taida olla kenelläkään kyse) eikä ministerille mielipiteidensä kertominen. Ystävällistä herjaakin heiteltiin, eikä kukaan herjan osumisesta huolimatta loukkaantunut. Kysymyksiin ministeri vastaili eloisalla tyylillään, häntä siunattiin ja yhdessä rukoiltiin. Lopuksi erityiskiitokset saivat paikalle osallistuneet ulkomaalaiset, kuten sveitsiläiset opiskelijat ja Suomesta tullut Mark. Laskin itseni siihen puoliväliin kuuluvaksi ja siten erittäin tervetulleeksi ja hyväksytyksi, ihanaa!

Tämä mahtava ystävällisyyden ja iloisuuden ilmapiiri ikuistettiin ryhmäkuvaan, joka kuulemma julkaistaan myöhemmin paikallisessa lehdessä. Hyvä tuuleni törmäsi hetken päästä hienoiseen vastatuuleen jatkaessani kädenvääntöä labranaisen kanssa. Päätimme sopia tapaamisen tavarantoimittajan kanssa huomiselle. Minusta miehen tulemiselle olisi pitänyt yrittää sopia aika, jonka perusteella olisin voinut suunnitella huomisen kenttätöiden aloitusta. Hänen mielestään minun piti sanoa ensin, mihin aikaan olin aloittamassa kenttätöitä, että voisimme sopia tapaamisajan. Kun ehdotin kymmenen tienoita seuraavana aamupäivänä, nainen aloitti tutun marinansa siitä, että ei tiedä, mihin aikaan miehelle sopii ja miten soittaminen on kallista.

Olin eilisiltana kysynyt ruuanlaitosta ja keittiökäytännöistä. Isännöitsijä vastasi kysymykseen kuin kysymykseen sanomalla, että voi laittaa päivällisen. Kun selitin, että voin kyllä tehdä sen itse, hän alkoi luetella, mitä kaikkea voisi ruokaan laittaa: ”Tomaattia, sipulia, riisiä… Mutta sipuli ja tomaatti sinun pitää ostaa itse.” Totesin, että helpompi antaa olla. Vaikka minua ärsyttää suunnattomasti se, että minua kohdellaan kuin puhalluslasista prinsessaa, tänään Forigista tullessani ja mahan kurniessa kuin Kenian leijonilla totesin, että ehkä tämän kerran voin antaa sisäisen itsenäisyystaistelijani parannella haavojaan ja pyytää isännöitsijää laittamaan ruuan. Hän vastasi kysymykseeni tuimalla katseella ja tokaisi: ”Mutta sinähän et halunnut minun laittavan ruokaa. En minä laita ruokaa, kun et ole pyytänyt.” Asia selvä. Kävin keräilemässä huoneestani lajitelman ruokatarpeita ja aloitin mahtipontisesti ruuanlaiton riisinkeitolla. En saanut riisipussia auki. Isännöitsijä oli keittiössä, huomasi hätäni ja sipaisi pussin auki veitsellään. Sitten hän mitään kysymättä käveli kaasuliedelle, asetteli itse Aatamilta perityn kattilan tulelle ja alkoi keittää minulle riisiä. Riisin seuraksi olin suunnitellut maissia. Isännöitsijä katsoi käsissäni olevaa maissintähkää ja huokaisi, että tuosta maissista ei tulisi muuta kuin maha kipeäksi. Heitin sen roskikseen. Sitten rupesin aukaisemaan kaakaohedelmää. Sain nyherrettyä hedelmän ympärille puoli senttiä syvän vyön mutta hedelmä ei antanut niin helpolla periksi. Tällä kertaa ehdin pyytää apua, ennen kuin isännöitsijä kiiruhti apuun. Hän otti hedelmän toiseen käteensä, veitsen toiseen ja alkoi varmalla ranneliikkeellä hakata hedelmää. Totesin, että minulta olisi tuossa touhussa irronnut käsi.

Kun isännöitsijän sääli oli herännyt, ei hän enää ollut tuohtunut vaan pikemminkin erittäin ystävällinen ja herttainen. Hän kyseli, millä hinnalla olin ostanut mukanani tuoman puukulhon ja nauroi, että se ei ollut ghanalaisten hinta. Kehui kuitenkin, että kauniisti tehty ja että en minä sen ostamisessa niin paljon hävinnyt, kuin olisin voinut. Myös ostamaani öljyä hän kehui. Se oli kuulemma erittäin hyvälaatuista ja erityisesti se kannattaisi säilyttää omassa huoneessa. Tämän jälkeen hän keitteli varttituntiin riisin ja papukastikkeen, jota parempaa en ole aikoihin syönyt. Ennen ruuanlaittoa minun ei oikein ollut nälästäni huolimatta tehnyt mitään mieli, nyt olisin voinut kirjoittaa aarian pavuille.

Pimeän tultua annoin Raid-purkin laulaa huoneessani, kuten tavaksi jo on tullut, ja käperryin sisäpihan nojatuoliin kirjoittelemaan päivän tapahtumista. Ohi kulkevaa liikennettä oli enemmän kuin monella valtatiellä. Ensin ohi tassutteli isännöitsijä vinkeä virne suupielessään. Sitten minua kävi tervehtimässä Havaji-paitainen poika, joka arvasi minun olevan Norjasta. Nimi ei ollut vaikea, mutta pää ei halunnut säilyttää sitä. Hänen jälkeensä paikalle tuli poika nimeltään Nana. Nimi tarkoittaa ilmeisesti kuningasta, joten ei nimi ainakaan pahenna miestä. Hänen jälkeensä ohi kulki nuori tyttö jakkutakissa, suurisilmäinen arviolta 13-vuotias poika, jolla on valloittava hymy, kaksi miestä kaavuissa ja lepakko. Lepakko mennä räpytteli sellaisella suhinalla, että en edes harmitellut kameran jättämistä huoneeseen. Se lensi muutaman lenkin, joiden päätteeksi se näytti aina törmäävän seinään ja suihkaisi suoraan loisteputkilamppuun. Yritin tiirata, oliko se lentänyt lampun telineen sisään vai jonnekin sen ja lampun väliin, mutta lepakko oli jo hihittämässä piilossaan.

Kaikki talon asukkaat kaapuihin pukeutuneita miehiä ja lepakkoa lukuun ottamatta suunnistivat samaan huoneeseen. Huoneesta leijaili käytävälle rap-musiikki ja puheen sorina. Ihmettelin huoneeseen menneiden epäkohteliaisuutta olla kutsumatta illanistujaisiin. Huoneen ohi kulkiessa kuitenkin huomasin, että sen ovessa luki ”Housekeeping”. Ilmankos talossa oli lapsia, nuoret miehet kutsuivat isännöitsijää sanalla ”papa” ja isännöitsijä oli aikaisemmin puhunut yllättävän tuttavallisesti jollekin kuninkaalle puhelimessa. Niin ne palaset loksahtavat kohdalleen, vaikka ilmeisesti päänsisäiset kulkuyhteydet ovat luultuakin pidemmät.





maanantai 19. elokuuta 2013

Uskonasioita



18.8.2013
Herätys alkoi aikaisin aamulla:
- Taivaan kuningas odottaa teitä!
- Ei vielä, kello ei ole edes soinut!
- Hän rakastaa teitä kaikkia!
- Antakaa minut sitten nukkua!
- Hallelujah!
- Totisesti…

Suomessa samanlainen bassojen jytke, laulu ja huudot kuuluvat perjantai-iltaan mutta täällä ne kertovat sunnuntaiaamun auringonnoususta. Kukkoparka yritti kyllä epätoivoisesti pitää puoliaan mutta sen kieunta hukkui auttamatta musiikilliseen julistukseen.

Uskonnollisuus on täällä ihan oma maailmansa. Tai oikeastaan se on se maailma, jossa eletään. Kirkkokuntia on useita ja ne elävät arjessa rinnakkain. On baptisteja, mormoneja, katolilaisia ja muslimeja. Jokaisessa kylässä on useita kirkkoja ja eri kirkkokuntien kouluja, jotka kertovat uskonnollisista missioistaan nimellään tai koulun seinään kirjoitetulla motolla. Myös monet putiikit kertovat nimessään jumalasuhteestaan. Tienvarsia hallitsevat kymmenet mainokset saarnaajista ja heidän esiintymisaikatauluistaan. Toisissa kylteissä ylistetään ylösnousemuksen ihmettä, toisissa vasta odotetun messiaan saapumista.


Vaikka en vielä erota radiokanavia toisistaan, on selväksi käynyt, että julistamisesta pääsee osalliseksi myös radioaaltoja pitkin. Välillä tuntuu, että saarnaajan sylki lentää äänitysstudiosta radion kautta kuulijan korville asti. Äänenkäyttöä ei saarnoissa turhaan hillitä ja usein samaa sanaa tai asiaa toistamalla saarnasta saadaan jopa hypnoottisen mantramainen tykitys.

Erityisesti autoilijoita on siunattu lisäksi uskonnollisella esineistöllä. Rukousnauhat heiluvat peruutuspeileistä ja ristejä on liimattu imukupeilla tuulilasiin. Molempia saa kätevästi ostettua teiden varrelta. Monien autojen takalasia koristavat tarrat, joissa annetaan raamatullisia ohjeita, kuten ”Ole vaatimaton” ja ylistyksiä kaikille kolmiyhteysjengin jäsenille. Jos tarkasti katsoo, samanlaisia viestejä lukee myös rekisterikilpien alalaidassa.

Uskonasioista pääsee helposti juttusille - halusipa tai ei. Kävin keskustelun autokuskin kanssa jumalanpalveluspäivistä. Osa kirkkokunnista pyhittää lepopäivänsä lepäämiseen ja käyvät kirkossa jo lauantaina, toiset pyhittävät sunnuntainsa kirkossa käymiseen. Kirkkoon menevät erottaa helposti katukuvasta, sillä he ovat pukeutuneet parhaimpiinsa. Tein varmasti hyvän vaikutuksen kertomalla, että käyn kirkossa keskimäärin kahdesti vuodessa. Mitäs kysyi!



Kokopäiväisen ajomatkan päätteeksi kävin hakemassa Forigin vierastaloon jättämäni ruuat (ne olivat säilyneet sittenkin!) ja muutin KNUSTin kampuksen vierastaloon. Huoneeni voisi olla paljon pahempikin mutta edellistä huonettani tulee ikävä. Pistorasioita on yksi, katossa on ison torakan mentävä reikä ja huoneen toinen ikkuna, jota ei saa kiinni, johtaa talon käytävälle. Seinät ovat tässäkin huoneessa vihreät, mutta sävy muistuttaa sairaalan sisustusta. Mutta pääsinpähän todistamaan todeksi ihmisen lajimäärityksen: Kun laitat ihmisen laatikkoon, se alkaa sisustaa sitä.


Kaksi asiaa tästä talosta kuitenkin löytyy, mitä edellisessä ei ollut. Ensimmäinen on sisäpiha, eli aukko katossa keskellä rakennusta ja sen alla kasvava puu. Koska itikoilla on nyt suhteellisen helppo sisäänpääsy taloon, on kaikki mahdolliset huoneeseeni johtavat kolot tilkittävä huolella! Toinen asia on yöpöydällä pötköttävä Raamattu. 





sunnuntai 18. elokuuta 2013

Jäähyväiset suomalaisille



17.8.2013
Aurinko nousee Ghanassa aika tarkalleen kuudelta. Koska aamu- ja ilta-aurinko ovat valoltaan parhaimpia, joskin lyhyitä hetkiä kuvata, nappasin kello puoli kuusi eilisiltana seinää vasten nojaamaan jääneen rantamaton olalleni ja suuntasin kohti meren ääniä. Ranta oli usvainen ja kaunis. Tällä kertaa meri valloitti valkoisilla tyrskyillään. Nainen keräsi nousuveden rannalle kantamia simpukankuoria. Lähes mustat ravut tepastelivat rantahiekasta nousevilla mustilla kallioilla. Vaikka meri näytti ja kuulosti rauhoittuneen eilisen illan raivonpurkauksistaan, yllätti se välillä syöksymällä kauas hietikolle jalat ja hameenhelmat kastellen. Takaisin vetäytyessään se yritti ahneuksissaan syödä hiekan jalkapohjien alta.




Auringon noustessa korkeammalle palasin hietikolle levittämälleni rantamatolle, jota aallot eivät olleet onnistuneet varastamaan Atlantille ja heittäydyin selälleni nauttimaan rannan äänistä. Ajatukset karkasivat jälleen aaltojen mukaan ja taisin nukahtaa. Kun heräsin, Riikka oli hävinnyt. Koska hänen kameralaukkunsa ja sandaalinsa vielä olivat paikoillaan, päättelin, että hän ei voinut olla kovin kaukana. Hetken päästä näinkin hänen lähestyvän rantaa pitkin keskustellen paikallisennäköisen miehen kanssa. Mies oli selittänyt hänelle ummet lammet omasta taustastaan, tulevaisuudensuunnitelmistaan, ghanalaisten hyvästä luonteesta ja siitä miten toisille kannattaa olla hyvä niin itseäkin kohdellaan hyvin. Sitten hän selitti samat asiat minulle. Hän pyysi meitä tulemaan katsomaan tekemiään ja myymiään puutöitä. Mies oli mukava ja hänen työnsä olivat kaiken lisäksi vielä hyvännäköisiä, joten koko suomalaisjoukkomme muuttui hänen asiakkaikseen. Myös hänen veljensä sai osansa ostostelusta. Kaipa mies oli oikeassa hyvästä kohtelusta.

Olimme päättäneet viettää aamupäivän hotellilla. Tämä oli hyvä päätös, sillä olin jo ehtinyt leväyttää tavarani ympäri huonetta ja niiden järkevään pakkaamiseen meni parikin tovia. Aikaa jäi myös tuttavuuden tekemiseen liskojen kanssa. Liskoja on kaikkialla valtavasti. Kävelipä missä tahansa jalkojen juuren heinikosta alkaa aina kuulua kahinaa kaikenkokoisten ja -väristen liskojen sinkoillessa piiloon. Liskot ovat pääsääntöisesti hyvin vaatimattomannäköisiä, yleensä harmaanruskeita. Joillakin on väripilkkuina vihreä pää ja toisilla pilkkuja tai erilaisia ruskean sävyjä. Tänään kuitenkin tutustuin ilmeisesti paikalliseen liskojen kuninkaaseen. Lisko oli tähän asti nähtyihin verrattuna valtava, yli kaksikymmentä senttiä pitkä ja paksuimmalta kohdaltaan kolmisen senttiä paksu. Sillä oli keltainen pää ja pyrstö, eikä se luikkinut heinikon suojiin sitä lähestyttäessä.

Törmäsimme sattumalta kun olin pakkaamassa ja huoneeni ovi oli auki. Lisko tuli vain puolentoista metrin päähän ovestani ja zoomaili mahdollista alamaistaan pää heiluen. Tarkasti tiiratessaan lisko näytti tekevän etunojapunnerruksia. Tulin rappusille noin metrin päähän, eikä liskokuningas ollut moksiskaan. Istuin portaalle ja oikaisin jalkani. Lisko väisti moisen julkean liikkeen ja kiersi vasemmalle puolelleni ja jäi paikoilleen kiivaasti minua tarkkaillen. Äkkiä se lähti koikkelehtimaan (kuninkaalliseksi se ei ollut kovin siroliikkeinen) jalkojani kohti. Kun vetäisin jalkani turvaan, lisko vaihtoi suuntaansa, pysähtyi hetkeksi punnertamaan paikoilleen ja vilahti talon taakse.


Kun aurinko kiipesi korkeimmalle tähystyspaikalleen, jatkoimme matkaamme kohti Accraa. Matkalla pysähdyimme Cape Coastin sydämessä sijaitsevalla linnalla. Linna on rakennettu jo 1600-luvulla ja se on toiminut karmeimpina ajanjaksoinaan orjien varastopaikkana. Olin jo kuullut orjalinnakkeen tarinan pääpiirteissään: Linnan vankityrmät sullottiin täyteen orjiksi myytäviä ihmisiä ennen heidän ahtamistaan laivoihin. Pahimmillaan laivaan lastaamista jouduttiin odottamaan viikkoja, eivätkä olot sen inhimillisemmiksi muuttuneet linnasta pääsyn jälkeenkään. Kaiken tämän keskellä linnanpihalla korkeuksiinsa kohosi kirkko. En halunnut maksaa pääsymaksua tätä nähdäkseni. Päivän inhotuksen tunteen kävin kokemassa kalamarkkinoilla.










Tänä päivänä kaupunki oli merkittävä toisestakin syystä: presidentti oli tulossa käymään. Häntä varten oli pystytetty telttoja, joihin oli pakkautunut valtava määrä ihmisiä. Teltan ulkopuolella valkoisiin mekkoihin pukeutuneet tanssijat harjoittelivat tanssiaan tyhjän valtaistuinta muistuttavan tuolin edessä. Musiikki pauhasi vähintään sadan desibelin verran. Presidentin kuva komeili linnan edessä myytävissä pinsseissä. Kun heitimme hyvästit Cape Coastille, ajoi vastaamme presidentin autosaattue. Autoja oli likemmän parikymmentä ja saattueen kärjessä ajoi useita valojaan vilkuttavia poliiseja moottoripyörillään. Mistä suomalaiset presidentit jäävätkään paitsi!

 Aikainen herätys vaati veronsa, kuten sillä yleensä on tapana ja matka Accraan kului unia katsellen. Saapumista pääkaupunkiin ei voinut olla huomaamatta. Liikennettä oli enemmän, kuin muualla tähän asti. Autot olivat uusia jopa Suomen mittapuulla. Tiet olivat leveitä ja asfaltti sileä ja hyväkuntoinen. Kaupungissa oli jopa liikennevalot. Lentokentän vieressä oli ostoskeskus ja lähellä hienoja lasiseinäisiä kerrostaloja. Kauemmas lentokentästä siirryttäessä talot olivat kuitenkin hyvin samanlaisia kuin muualla maassa.

Jäähyväiset lentokentällä olivat lyhyet ja jäähyväisiksi mukavat. Jatkaessani matkaa kohti majapaikkaani oli olo tyhjä ja haikea. Ajatus siitä, että olisin jo matkani tässä vaiheessa hypännyt lentokoneeseen, tuntui kuitenkin vielä tyhjemmältä: niin paljon on vielä paikkoja nähtävänä, ihmisiä tavattavana ja ennen kaikkea seikkailuja kokematta. Normaalisti korni ja loppuun kulutettu sanapari seikkailujen kokemisesta tuntuu nyt aivan todelta.  












 äHHHHHHjfjfj