Horse back Africa

8.3.2014

Kello puoli yhdeksän kolme suomalaista odotti malttamattomina Hatfieldin juna-asemalla. Jännitys syyhytti kämmeniä ja sai katseen hakemaan autoa, joka meitä tulisi hakemaan. Pian aseman pihaan ajoikin pakettiauto, josta nousi nuori mies. Mies käveli suoraan meitä kohti ja kysyi, olimmeko ne, jotka olivat tulossa Horse Back Africaan. Olimme me.

En oikein tiennyt itsekään, mitä odottaa tuolta päivältä tai perheyritykseltä, jonka ratsastusretkelle olimme menossa. Ajaessamme tilalle, näimme kaksi tallirakennusta täynnä kauniita, hoikkia hevosia. Kun kysyimme, montako hevosta paikassa on, saimme vastaukseksi vähän päälle kolmekymmentä. Olin jo nyt täpinöissäni ja valmis hyppäämään hevosen selkään. Ei sillä, että olisin osannut ratsastaa. Olin ratsastellut kymmenisen kertaa itseäni vanhemmalla herttaisella Kami-papalla ja pari kertaa ponilla. Tiesin suurin piirtein, miten itseään on nostettava satulasta hevosen ravatessa, jotta takapuoleen ei sattuisi. Ohjistakin ehkä osaisin pitää kiinni, kun pari kertaa pyörittelisin niitä sormieni välissä.

Kun edellisen kerran osallistuin vastaavanlaiselle ratsastusretkelle, yritti Lukas-ponini syödä kaiken polun varrelta heinänkorsista tammenlehtiin. Loppujen lopuksi se melkein pillastutti edessään kulkevan ponin yrittämällä syödä sen hännän. Emme puhuneet samaa kieltä kaviojalkaisten otusten kanssa, se oli selvää. Se myös sai huolestuneisuuteni nostamaan päätään odottaessamme ratsastuksemme alkua.

Paikan isäntä tiesi kuitenkin, kuinka epävarmoja eläimiä käsitellään. Hän istutti meidät keskelle kaunista paratiisimaista puutarhaansa ja kertoi, kuinka hevosten kanssa tulisi toimia:

Hevoset ovat hierarkiariippuvaisia eläimiä. Ne testaavat lauman välistä hierarkiaa joka päivä tuuppimalla ja pomottamalla toisiaan. Jos haluat tietää hevoslauman hierarkiamaailman uusimmat uutiset, seuraa niitä, kun ne kulkevat jonossa esimerkiksi juomapaikalle: hevoset kulkevat nokkimisjärjestyksessään alfanaaraan pitäessä johtopaikkaa. Laumatoveri, jonka takapuolen näet, on sinua ylemmällä hierarkiaportaalla. Mitä hevoset ajattelevat ihmisestä? Se on kalkkuna. Pieni, mitätön otus, jota voi pomottaa miten tahansa. Vai voiko sittenkään? Mitä jos kalkkuna ei suostukaan pomottamiseen ja asettuu jonossa sinun eteesi? Silloin kalkkuna on sinua ylempi.

Sääntö 1. Ole ryhdikäs ja itsevarman näköinen hevosen läheisyydessä. Älä näytä kalkkunalta.

Sääntö 2. Taluttaessasi hevosta, kulje sen edellä: sinä johdat hevosta ja sen kuuluu seurata sinua.

Sääntö 3. Älä anna hevosen syödä silloin, kun se itse niin haluaa. Hevosen maha on täynnä jo lähtiessä, sillä ei ole nälkä.

Sääntö 4. Pysähtyessämme katsomaan villieläimiä, anna hevosen syödä. Kalkkuna päättää, koska syödään.

Kuuntelin tarkasti ja yritin painaa mieleen kaiken kuulemani. Välillä keskittymiseni herpaantui ja jäin katselemaan miehen takana nurmikolla vapaana juoksentelevia kaneja. Keskity Taru! Mies todella tiesi hevosista ja ymmärsi niitä. Hevonen on eläin ja sillä on oma käytöksensä. Jos hevosen kanssa haluaa tulla toimeen, on sen luontaista käytöstä ymmärrettävä. Siellä se musta kani taas juoksee!

Sain hevosekseni valko-mustakirjavan hevosen nimeltä Grace. Grace oli lempeä ja rauhallinen neiti, joka ei juuri vaivautunut testaamaan, kumpi kulkisi juomapaikalle ensimmäisenä. Sopi minulle. Poiketen kaikista edellisistä ratsastuskerroistani, oli tällä kertaa allani lännensatula. Jo ensi-istumalta se tuntui mukavalta kuin nojatuoli. Lännen tyylin mukaisesti ei ohjistakaan pidetty kaksin käsin, vaan niihin tartuttiin rennosti toisella kädellä toisen käden lekotellessa rennosti jalan päällä. Ohjat roikkuivat löysinä hevosen kaulaa vasten. Tämä tuntui oikealta tavalta ratsastaa.

Heti tilan vierestä alkoi tilan omistuksessa oleva suojelualue. Ratsastimme jonossa hevosen liikkeisiin ja maiseman ihanuuteen totutellen. Varsin pian meille selvisi, mikä etu oli olla maastossa hevosen selässä. Villieläimillä on kaksi reagointitapaa: juokse tai taistele. Yleensä ensimmäinen vaihtoehto vie voiton, etenkin jos villieläintä lähestyy pedon näköinen eläin. Mistä tunnistat pedon? Se ei syö heinää, se katsoo sinua ja sillä on silmät naaman etupuolella, ei molemmilla puolilla päätä. Tämä sääntö pätee niin leijoniin kuin ihmisiinkin. Jos ihminen yrittää lähestyä villieläintä, on juokseminen ensimmäinen heinänpurijan mieleen tuleva vaihtoehto. Mutta jos ihminen on hevosen selässä, on se osa hevosta. Hevonen syö heinää, sillä on silmät molemmilla puolilla naamaa: se ei siis ole peto. Kun ratsastimme vesiantiloopin viereen, ei se lähtenyt karkuun. Siinä me katselimme toisiamme silmästä silmään, me kaksi heinänsyöjää.

 

Päivän mestarin titteli oli luvattu sille, joka ensimmäisenä näkisi kirahvin. Katselin silmä kovana pensaikoita ja yritin tavoittaa katseellani pitkää kirjavaa kaulaa. Mutta Paulalla on äärimmäiseen tarkkuuteen kehittynyt seepra- ja kirahvisilmä. Kirahvi seisoi keskellä matalaa puustoa ja mutusteli puiden lehtiä. Ratsastimme lähemmäs ja kirahvi jatkoi syömistään. Se seisoi muutaman metrin päässä meistä, pureskeli ruokaansa kaikessa rauhassa ja katseli meitä pitkien silmäripsiensä välistä. Olin kuvitellut kirahvien kuuluvan samaan porukkaan hevosten kanssa, mutta oppaamme kertoi kirahvin olevan märehtijä. Ja totta tosiaan, kun kirahvi oli saanut pureskeltua ruokansa, näimme ruokapalan hulahtavan sen pitkän kaulan läpi alas ja hetken päästä tulevan takaisin. 

Matkamme hevosten kanssa jatkui. Grace piti minua selvästi edelleen kalkkunana. Se ei halunnut mennä reittiä, jolla oli esteitä, kun yhtä hyvin esteet pystyi kiertämään. Se olisi halunnut vaihtaa tämän tästä kulkujärjestystä ja ohittaa hienovaraisesti muut hevoset. Onnekseni se ei päättänyt ottaa kaikkea iloa irti selässään keikkuvasta kalkkunasta, kun oppaamme ilmoitti, että olisi aika opetella laukkaamaan. Edelläni olevat hevoset alkoivat laukata ja vuoronsa tultua yltyi myös Grace laukkaan. Voi sitä kauhun määrää. Pompin satulassa kuin täyteen pakattu hiekkasäkki. Jalkani yritti karata jalustimesta. Ohjani olivat liian löysät vauhdin hidastamiseen. Mistä tässä kuuluisi pitää kiinni vai kuuluiko pitää mistään? Toinen laukkakokeilu ei ollut ensimmäistä parempi. Toisaalta pysyin selässä, olisin siis varmaan voinut ratsastaa huonomminkin.

Ylitimme pelottavan pehmeähiekkaisia rinteitä, loiskuttelimme pienen lammen rantakaislikossa ja suuntasimme kohti pitkää ruohoa kasvavaa savannia. Ohittaessamme korkeuksiinsa nousevaa ruosteenväristä kalliota leijaili sieraimiimme mitä ihanin ja raikkain tuoksu. Tuoksu oli tuttu mutta en saanut siitä kiinni. Se toi mieleen kevään, Petteri Kaniinin ja oli kuin tuoksuksi tiivistettyä onnea. Tuoksu tuli meitä ympäröivistä vaatimattoman näköisistä pensaista, joissa oli pienen pieniä keltaisia kukkia. Kukkia tuskin erotti. Opas kertoi pensaan olevan jonkin sortin villilaventeli. Tämän pensaan lehdistä tehtiin laventelihajuvedet. Ja toden totta, kun puusta poimi lehden ja sen murskasi sormiensa välissä, levisi ilmaan ihana laventelin tuoksu. Tuossa tuoksussa lienee ollut myös huumaavia yhdisteitä, sillä äkkiä olo tuntui kevyemmältä ja maailma onnellisemmalta. En olisi ihmetellyt, jos olisin nähnyt Petteri Kaniinin kököttämässä sininen takki päällään puputtamassa porkkanaa.

Pidimme ohjia löysinä ja annoimme hevosten katsoa itse reittiään ja päättää, mihin jalka asettaa. Maasto oli kivinen ja siellä täällä oli rinteitä noustavana ja laskettavana. Luotin täysin Graceen. Se tunsi maaston minua paremmin eikä tarvinnut turistin opastusta. Minusta tällainen ihmisen ja hevosen välinen yhteistyö oli hienoa. Ihminen päätti suuren mittakaavan, eli minne oltiin menossa, hevonen teki käytännön työn. Koska Grace muiden tilan hevosten tavoin ei ollut kasvanut kouluratsastushevosten tiukkojen ohjien ja tarkkojen ohjeiden maailmassa, totteli se ohjiakin kuin ajatusta.

Taivaalle alkoi kertyä tummia pilviä kun nousimme pitkän ruohon peittämää rinnettä. En kiinnittänyt huomiotani sen suuremmin taivaaseen, sillä edessämme oli gnuu-antilooppeja ja seeproja. Se oli uskomatonta. Siinä me istuimme hevostemme selässä ja seeprat tuijottivat meitä aivan vieressä. Ne eivät olleet yhtä hyväuskoisia, kuin näkemämme kirahvi, vaan tarkkailivat meitä epäluuloisina ja hyppivät metrin pari loitommas hevosistamme. Kaipa ne tiesivät kirahvia paremmin, miltä hevoseläimen kuului haista, kuulostaa ja näyttää. 

Aivan liian pian alkoi tumma taivas enteillä sadetta ja meidän oli käännyttävä paluumatkalle. Jo ennen pensaikon ja puuston suojiin pääsyämme tunsin ensimmäisten sadepisaroiden osuvan paljaille käsivarsilleni. Sade yksistäänkin on ihana asia, mutta hevosen selässä se tuntui vieläkin mukavammalta. Hymyilytti. Kun hetken päästä kuulimme ukkosen murahtelevan jossain maastonmuotojen takana, muuttui sateen aiheuttama riemu huolestumiseksi: säikkyisivätkö hevoset ukkosta? Kuin vakuudeksi ajatuksilleni tokaisi opas, että seuraavaksi laukattaisiin.

Tällä kertaa päätin olla hiljentämättä ja istua niin rennosti kuin ikinä osasin. Jos piti ehtiä ukkosen alta pois, en minä olisi hidasteena. Jälleen olin kuin satulan päällä hyppivä hiekkasäkki mutta tällä kertaa oli hiekkaa vajutettu. Mikä vapauden tunne! Osasin laukata, tai ainakin nautin siitä! Talleille päästyämme taivas repesi ja kaatoi pienen lammen verran vettä tilan päälle. Kun kysyimme, miten hevoset reagoivat ukkoseen ja sateeseen, vastasi opas, etteivät ne olleet millänsäkään. Turhaan pakotin itseni laukkaan mutta hyvä, että niin tein.

Alun perin olimme suunnitelleet käyvämme vain ratsastamassa mutta kun tilan omistajan tytär oli aamulla kertonut meille mahdollisuudesta osallistua kävelyretkeen leijonanpentujen kanssa, emme voineet kieltäytyä. Tosin minusta villieläinten paikka on luonnossa, joten olin melko epäileväinen kävelyn eettisyydestä. Tilan omistaja karisti epäilykset päästäni. Hän istutti meidät jälleen rinkiin ja kertoi leijonien tilanteesta Etelä-Afrikassa:

Joukko turisteja oli käynyt Krugerin luonnonpuistossa. He olivat ilokseen nähneet impalaa syövän leopardin aivan tien vieressä. Tien vieressä? Normaalisti leopardit hilaavat saaliinsa puuhun välttääkseen kilpailun toisten petojen, kuten leijonien kanssa. Missä ovat leijonat? Leijonilla on kolme suurta uhkaa.

 1. HIV. Vasta hetki sitten on huomattu, että leijonat kärsivät HI-viruksesta. Aikaisemmin koko asiaa ei ole tutkittu, joten ei ole tietoa, onko virus levinnyt vasta nyt leijoniin vain ovatko ne kärsineet siitä aina.

2.  Laajenevat maatilat. Tilat laajenevat, leijonien kodit kutistuvat. Valitettavasti leijonat eivät ymmärrä, rajatolppien merkitystä tai eroa lehmän ja gnuun välillä. Kun leijonasta tulee ongelma, soitetaan metsästäjät paikalle. Kukapa ei haluaisi leijonan taljaa lattialleen tai muiden metsästystrofeiden joukkoon.

3. Kiinalaiset. Wikipedian mukaan leijonaurokset voivat paritella jopa viisikymmentä kertaa päivässä. Kun tiedetään, millaiset markkinat on matsutakella ja sarvikuonon sarvilla ja mihin tarkoitukseen niitä käytetään, ei ole yllätys, että kiinnostus on siirtynyt juuri leijonaan.

Olin järkyttynyt. Meinasin itkeä. Ei tällaista voi olla. Niin monet kauniit eläimet on jo tapettu sukupuuttoon, pitääkö leijonienkin olla samalla listalla? Samaa olivat miettineet ilmeisesti myös tilan omistajat, sillä he osallistuivat leijonien suojeluohjelmaan. Ohjelman tarkoituksena oli kasvattaa leijonanpentuja, jotka syystä tai toisesta olivat erkaantuneet luonnosta ja normaalista leijonapopulaatiosta. Koska paikkaan oli toimitettu leijonia eri puolilta maailmaa ja Afrikkaa, taattiin ohjelmalla myös kasvatettavien leijonien geneettinen vaihtelu. Pikkuruisimmista pennuista huolehditaan ruokkimalla niitä. Kolmen-kuuden kuukauden ikäisille pennuille aletaan jo näyttää, että maailma ei lopukaan siihen mihin pihanurmi päättyy. Teini-ikään päässeet leijonat vapautetaan pienille suojelualueille, joilla on helposti kiinni napattavaa saalista, kuten impaloita. Pienet suojelualueet ovat kuin vapauden trial-versioita. Niillä opetellaan metsästystaitoja, jotka eivät teinileijonilla vielä kovin vahvalla tasolla ole. Trial-tasolla pystyy vielä epäonnistumaan, sillä leijonia pidetään silmällä. Vahingoittuneet leijonat paikataan, eikä huonoimmankaan metsästäjän anneta kuolla nälkään. Ne, jotka selviävät trial-versiosta ja näyttävät kyntensä niin metsästyksessä kuin muillakin luonnossa elämisen osa-alueilla vapautetaan isoihin luonnonpuistoihin. Prosessin aikana tuttipullosta syövästä karvapallosta kasvaa seeproja päivällisekseen saalistava peto, jolle ihminen on samanlaista riistaa kuin muutkin savannilla liikkuvat eläimet.

Leijonien kasvun pehmolelusta savannin kuninkaaksi saattoi nähdä jo tilalla. Pienimmät pennut olivat perhoskoiran kokoisia, joskin jämerämpiä ja pörröisempiä. Istuuduimme nurmikolle ja katselimme, kuinka pennut telmivät paitsi keskenään myös kahden koiran ja mangusti-Alexin kanssa. Olin häkeltynyt. Edessäni oli leijona, jonka päätä leijonanmetsästykseen jalostettu koira nuoli puhtaaksi. Toisaalla kutistetun vinttikoiran näköinen rapsutuksesta nauttiva koira kieri selällään mangustin ja toisen leijonanpennun kanssa. Oliko tämä taivaan esiaste, jossa kaikenkarvaiset eläimet olivat ystäviä keskenään. Kauempana vapaana liikuskelevat marsut touhusivat kaatuneen puunrungon ympärillä. Siellä täällä vilahti kani. Kyllä, tämän täytyi olla pala taivasta.

Ihasteluni keskellä sain käteeni tuttipullon ja hullunkurisen näköisesti suurilla tassuillaan tepasteleva leijonanpentu tuli luokseni. Se tarttui kynsillään kiinni käteeni ja alkoi ahnaasti juoda maitoa. Olin myyty! Suloisempaa otusta tuskin voi olla olemassa! 

Nämä pennut olivat vielä liian pieniä pihan ulkopuoliseen maailmaan, mutta muutaman kuukauden ikäiset pennut olivat jo konkareita. Kanssamme juomapaikalle lähti viisi eri-ikäistä pentua. Ne kisailivat keskenään ja mukanamme olevan koiran kanssa, kiipeilivät puihin ja vaanivat meitä ja toisiaan tiellä ja sen varrella olevassa heinikossa. Muilla pennuilla oli tapana kiusata pienintä pennuista. Pentupa olikin keksinyt saada huomion itselleen kiusaamisesta huolimatta. Se jättäytyi joukostamme jälkeen järsimään puunpalasta tai touhuamaan heinikkoon. Kun muut olivat menneet ohi, hyökkäsi pentu jonkun ihmislaumalaisen takapuoleen kiinni. Huomio oli taattu.

 Tilan omistaja varoitti meitä niin sanotusta McDonalds-ilmeestä. Jos pennulla oli sellainen, oli odotettavissa hyökkäys kohti jalkoja. Ei siitä sen suurempaa vahinkoa olisi tullut, mutta hyökkäyksen sai loppumaan läpsäisemällä pentua. Sama konsti ei olisi toiminut enää muutamaa viikkoa vanhempiin pentuihin. Ne olivat omassa erillisessä häkissään ja mulkoilivat häkin laidalle tulevia ihmisiä häijysti. Ne odottivat päivällistään. Mukanamme ollut mies vastasi pentujen ruokinnasta. Toisessa kädessä hänellä oli sangollinen lihaa, toisessa raippa. Miehen mennessä häkkiin alkoivat pennut kiertää häntä vähintäänkin yhtä uhkaavan näköisenä kuin ne kuuluisat hait laivan ympärillä. Jos pentu yritti varastaa ruokansa, läpsäisi mies sitä raipalla. Leijonat kiersivät ja murahtelivat syvältä kantautuvalla äänellä. Niskavillani nousivat pystyyn. Noiden kanssa ei olisi enää mukava käydä kävelemässä juomapaikalle. 

Todellisen McDonalds-ilmeen näimme vasta mennessämme katsomaan aikuista naarasleijonaa. Se odotti myös ruokaansa. Päivällisekseen se sai muutaman kilon lihanpalasen, jota se vetäytyi järsimään muutaman metrin päähän meistä. Sen hampaat leikkasivat lihaa paremmin kuin terävimmät keittiöveitset ja hetkessä liha oli kadonnut. Naaras nuoleskeli käpäliään ja kiveä, jonka päällä liha oli heti sitten maannut. Se olisi selvästi voinut syödä vielä vähän lisää. Sitten se käänsi katseensa meihin. Sen ilmeessä ei ollut minkäänlaista tulkitsemisen varaa. Jos häkin sähköistetty verkkoaita ei olisi ollut välissämme, olisimme olleet seuraava ateria sen ruokalistalla.

Leijonan ahneesta katseesta huolimatta en voinut olla kiinnittämättä kaikkea huomiotani sen silmiin. Ne olivat kuin kaksi meripihkapalloa. Ne olivat kauneimmat koskaan näkemäni silmät. Esteettisten ajatusteni takia en pärjäisi edes viittä minuuttia savannilla. En olisi kuitenkaan ainoa, herrasmiehillä olisi myös vaikeaa. Tilalla oli yksi urosleijona. Se oli komea, hyvärakenteinen ja mustaharjainen. Mutta herrasmies se ei ollut. Kun häkkiin, jonka urosleijona jakoi kahden naaraan kanssa, heitettiin lihapaloja, meni ensimmäinen lihapala urokselta sivusuun toiselle naaraista. Toisen lihapalan lentäessä häkkiin, piti uros paremmin puoliaan. Se murisi ja repi lihapalaa itselleen. Hetken aikaa leijonat kierivät maassa lihasta taistellen. Lopulta uros vei voiton. Se söi lihaa kaikessa rauhassa ylhäisessä yksinäisyydessään - kunnes se kuuli traktorin äänen. Ei uskoisi, mutta traktori kuulostaa melko paljon leijonan murinalta. Uros vastasi tuon toisen urosleijonan ääntelyyn murisemalla niin matalalla ja uhkaavalla äänellä, että sen täytyi kummuta jostain mahalaukun pohjalta.

Siinä missä urokset eivät herrasmiehen kunniakirjoja tavoitelleet, eivät naaraat olleet kovin kiinnostuneita parhaan äidin tittelistä. Tilan isäntä kertoi, että suurin osa leijonanpennuista kuolee luonnossa. Ne saalistetaan, ne tapetaan, jotta uusi leijonauros pääsisi jatkamaan sukua, tai emoja ei vain kiinnosta huolehtia niistä. Pennut pitävät onnekseen niin paljon ääntä, että vankeudessa syntyessään ne löydetään helposti ja ne voidaan ottaa ihmisten huolehdittaviksi.

Vietimme iltapäivän tilan kauniissa puutarhassa. Marsut puuhailivat omiaan, koirat kerjäsivät heittämään palloa ja Alex-mangusti kaiveli touhukkaana maata tai piti vahtia terhakkaana kahdella jalalla seisoen. Aurinko oli lämmin ja pehmeä. Se maalasi puiden oksat, rakennusten seinät ja eläimet lämpimillä kullanhohtoisilla värisävyillään. Aurinko on kiitollinen yleisölleen. Vaikka se on koko päivän paistanut ja lämmittänyt levittäen hyvää tuulta ja iloa, haluaa se päivä toisensa jälkeen tehdä näyttävän lavalta poistumisen ja esitellä koko väripalettinsa. 

Itseään paremmassa seurassa

6.3.2014

Olin kateellinen lapselle, joka juoksi paljain jaloin pitkin kampuksen kivettyä katua. Olin kateellinen iibislinnuille, jotka kaivelivat matoja pitkillä nokillaan. Olin kateellinen pienelle pojalle, joka makasi mahallaan ostoskeskuksen suihkulähteessä. Olin menossa päivälliselle FABI:n johtajan Miken kanssa. Meidän lisäksemme päivälliselle olivat tulossa Miken vaimo, Riikka ja kaksi muuta post doc -tutkijaa. Voiko ihminen olla enemmän väärässä paikassa?

Miken vaimo Brenda oli odottamassa meitä autoineen kun saavuimme FABI:iin kuuden aikaan illalla. Hän oli nauravaisen näköinen nainen, joka ajoi kuin raivopää tai kuin keskiverto eteläafrikkalainen. Turvavyö puristui vasten mahaani liikennevaloissa ja risteyksissä, suoralle päästyämme selkä painautui kiinni penkkiin. Lienee parempi pysyä itse mahdollisimman kaukana kuskin penkistä.

Ajoimme Lynnwood Bridgen ostoskeskukselle. Se oli muita näkemiäni ostoskeskuksia fiinimpi ja siistimpi: paljon kahviloita ja ravintoloita sekä kalliin näköisiä sisustus- ja vaatekauppoja. Me suuntasimme japanilaiseen ravintolaan. Päässäni pyöri pieni mutta vilkasliikkeinen paniikki: Mitä on japanilainen ruoka? Miten sitä syödään? Onko se raakaa vai liian tulista? Osaanko olla irvistämättä jos se on pahaa? Paniikki siitä, mitä ihmettä osaisin jutella tässä seurassa, jäi taka-alalle.

Toinen minulle ennestään tuntemattomista post doc -tutkijoista oli eteläafrikkalainen mies, joka tuntui tietävän kaiken viineistä. Mike, jolla kuulemma on viinikellari kotonaan, antoi miehen päättää, mitä joisimme. Päätöksen jälkeen he intoutuivat keskustelemaan viineistä. Putosin keskustelun kärryiltä jo ennen kuin ne lähtivät liikkeelle. Tämä viini on hyvä, paljon ravinteita maassa, viileä ilmasto, Kaliforniassakin on viiniä… Minä en edes muista viinin nimeä, jota olen edellisenä päivänä maistanut.

Mutta Mike oli hyvä isäntä. Hän kutsui tarjoilijan pöytään aina oikeaan aikaan täyttämään laseja tai korjaamaan edellisiä pois. Hän tilasi alkupaloiksi puikoilla syötäviä kakkusia, jotka olivat parempia kuin hyviä. Hän jopa auttoi tilaamaan pääruuan epäillen, etten välttämättä tulisi juttuun puoliraa’an tonnikalan kanssa. Tulin juttuun. Itse asiassa se oli parasta tonnikalaa, mitä olin maistanut. 

 

Yritin viritellä juttua Brendan ja yhdysvaltalaisen post docin kanssa. Naiset jatkoivat keskusteluaan ihmisistä, joita en tuntenut. Siirryin pöydän toisessa päässä käytävään keskusteluun tieteellisestä julkaisemisesta. En osannut sanoa mitään ja vaikka olisin osannutkin, olisi minut opiskelijana vaiettu ulos pöydästä. Päätin olla hiljaa ja kuunnella.

Mike pelasti tilanteen hyvän isännän elkein ohjaamalla keskustelun suomalaisten hiljaisuuteen. Viimein aihe, johon minäkin voin sanoa jotakin! Sekä Mikea että eteläafrikkalaista post docia hämmästytti suuresti, miten suomalaiset voivat esimerkiksi syödä sanomatta mitään. Tai miten he voivat vain istua hiljaa toisten keskustellessa ja kuunnella yrittämättä sanoa väliin mitään. Vielä hämmentyneempiä he olivat, kun kerroimme sen olevan täysin normaalia eikä merkitsevän pahaa tuulta. Minua puolestaan hämmentää edelleen, miksi pitää keksiä tikusta asiaa, jos kaikilla on kaikki hyvin.

Kun illalla ajoimme takaisin Hatfieldiin, olivat lapset jo menneet koteihinsa ja iibislinnutkin hävinneet minne lie. Mahani oli täynnä ja olin edelleen hengissä. Ilta oli siis kai loppujen lopuksi varsin onnistunut.

Turhakkeita

4.3.2014

Viisaudenhampaat ovat turhimpia kaikista maailman turhakkeista. Niillä ei ole mitään merkitystä suussa. Ensin sitä on pärjännyt vallan mainiosti suurimman osan elämäänsä samalla purukalustolla, mutta sitten viisaudenhampaat päättävät, että nyt on heidän aikansa tulla näyttämölle. Ja sen ne tekevät näyttävästi vaikkei kukaan niitä alun perin pyytänyt tai halunnut paikalle tulemaan.

Yksi viisaudenhampaistani päätti omia estradin kokonaan itselleen ja alkoi tulla vaivihkaa esiin muiden viisaudenhampaiden vielä suunnitellessa esiintuloaan ja ohjelmanumeroitaan. Hammas oli ovela. Sen päälaki alkoi näkyä joulukuussa mutta se oli hiljaa ja tuli hyvin toimeen muiden hampaiden kanssa. Tammikuussa se alkoi soittaa kipusonaattinsa introa tietoisena siitä, että niin Keiteleen hammashoitolan kuin Joensuun YTHS:n hammaslääkärijonot olivat liian pitkät, jotta vastaanottoajan olisi saanut ennen Etelä-Afrikkaan lähtöä.

Intron sävelkulku oli hyvin vaihteleva. Välillä hampaasta ei tiennyt mitään, mutta St. Lucian kenttäretken aikana hammas nosti volyymiä: eihän se nyt voisi jäädä huomiotta, kun oli ensimmäisenä lavalle noussut ja kun toinen viisaudenhammas oli alkanut tehdä tuloaan estradille. Riikka ryhtyi hampaan manageriksi kertomalla omista hampaistaan, jotka olivat käyttäytyneet samalla tavalla kuin oma hampaani mutta jotka olivat rauhallisen alkusoiton aikana valmistelleet sellaista showta, että siitä selviämiseen oli hammas pitänyt hajottaa palasiksi ja turruttaa puoli elimistöä antibiooteilla. Päätin mennä hammaslääkäriin. Sekä hampaani että minä järkytyimme: emme olleet osanneet odottaa, että saisin vastaanottoajan jo seuraavalle päivälle.

Vertaistuen määrä oli rajaton kertoessani hammasongelmastani FABI:ssa. ”Voi ei, minulla kipu kesti monta kuukautta!”, ”Eihän se vain ole alahammas? Onko?! No se on sitten vaikea…”, ”Se hammaslääkäri on aivan kamala!”, ”No, saatpahan syödä paljon jäätelöä!”. Kuka tarvitsee vihollisia, kun vertaistukikin ajaa kauhun partaalle.

Kauhuni antoi periksi odotushuoneessa. Aloin miettiä, miten jännittävä ja uusi kokemus olisi käydä hammaslääkärissä Etelä-Afrikassa. Tuskin sitä kovin monesti samaan tilanteeseen pääsee. Nyt pitäisi ottaa ilo irti, siinähän se lähtisi yhtä aikaa hampaan kanssa! Minun ei tarvinnut odotella ja pyöritellä ajatuksia päässäni kauaakaan, kun eteeni tuli villatakkiin ja farkkuihin pukeutunut kiharatukkainen tyttö kädessään kirkkaan oranssi kartonki, jossa luki niemeni. Hän ei yrittänytkään lausua sitä vaan viittoi minut ystävällisesti hymyillen sisään. Radiossa soi The Passengerin Let her go -kappale, seinät oli maalattu kauniilla pastellisävyillä, sohva oli pinkki - ei tämä niin pahalta paikalta vaikuttanutkaan.

Istuuduin tytön minulle osoittamaan tuoliin ja pian paikalle tuli miltei kattoa hipova kauluspaitaan pukeutunut nuori mies, joka esittäytyi Dr. R. Hattingiksi. Hän kysyi, mikä oli vialla, nyökytteli ja alkoi tutkia hampaitani. Välillä hän selitti minut huoneeseen saattaneelle tytölle jotakin afrikaansiksi, sitten äkkiarvaamatta minulle. Oli vaikea kääntää huomio häneen ja hänen nopeaan englantiinsa hänen vaihtaessaan kieltä lennosta. Hänen selittäessään jotain hampaistani huomasin hammaslääketieteellisen sanavarastoni olevan harvinaisen suppea. Nyökyttelin ja yritin yhdistää sanoja miehen kädenliikkeisiin ja luoda kuvaa suuni sisäisestä maisemasta.

Maiseman luomista helpotti röntgen, johon mies minut määräsi. Sama kiharatukkainen tyttö ohjasi minut valkoisen härvelin luokse. Minun piti samaan aikaan purra tikkua, pitää kiinni käsille tarkoitetuista kahvoista, pitää pääni suorassa, olla liikkumatta ja pidätellä naurua, joka väkisinkin yritti karata miettiessäni puolikielitaidotonta itseäni ja mahdollisesti edessä olevaa hampaiden irti repimistä. Härveli pyöri pääni ympärillä ja kohta tyttö pyysi minua palaamaan tuolilleni.

Voi kuinka kaunis olikaan tuo röntgenirvistys! Hermot olivat kuin pienet purot, jotka virtasivat hammasvuorieni alla. Ulospäin niin suoran ja sievän näköiset hampaat vinksottivat kummasti, mutta päätin niiden olevan silti maailman sievimmät hampaat. Dr. R. Hatting osoitti viisaudenhampaitani ja selitti niiden juurien hipovan hermopuroa. Siinä se. Se oli ollut hampaani alkusoiton instrumentti. Ei tulehduksia, ei mitään akuuttia, ei mitään hätää. Hammaslääkärini kysyi, mitä haluaisin seuraavaksi tehtävän. Hän voisi varata seuraavan ajan ja viisaudenhampaani voitaisiin poistaa. Kaikki neljä. Nukutuksessa. Mutta hädin tuskin kaksi niistä on edes näkyvissä! Sanoin odottavani Suomeen paluuta. Dr. R. Hatting näytti pettyneeltä.

Ehkäpä itselleen lohdutukseksi mies alkoi kirjoittaa minulle reseptiä. Annoin katseeni kiertää huonetta ja katseeni osui oven vieressä roikkuvaan todistukseen: Reinhart Hatting, Pretorian yliopisto, Hammaslääketieteen kandidaatti. Toivottavasti mies oli edennyt opinnoissaan tuon todistuksen jälkeen.

Kiittelin herra Hattingin ja kävelin keventynein, huvittunein ja hilpein mielin takaisin odotushuoneeseen. Hoitomaksuuni oli eritelty kaikki kertakäyttöhanskoista röntgeniin. Maksukaan ei haitannut, hymyilytti vain. Apteekissa hymy hieman hyytyi, kun näin millaisen määrän laatikoita apteekkari pakkasi ostoskorina toimivaan pikkuruiseen kanahäkkiin, joka suljettiin nippusiteellä. Kun rupesin asunnolla lukemaan tarkemmin hammaslääkärini antamia määräyksiä ja lääkepakkausten sisältöä hymyni hyytyi lopullisesti. Yrittikö herra Hatting tappaa minut! Antibiootteja yhtä paljon kuin hammasleikkauksesta toipuville suositellaan, antibioottien kanssa syötäviä maitohappobakteereita, tulehduskipulääkettä ja suun huuhteluainetta. Nämä lääkkeet ne vasta turhakkeita olivatkin! Päätin perustaa yksityisen apteekin ja jättää lääkkeet kirjoituspöytäni laatikkoon. Alkoi taas hymyilyttää eikä hammaskaan muistuttanut itsestään. Itselleni palkinnoksi rohkeudesta ostamani ruusu hymyili sekin ikkunalaudalla.