Evästä

26.8.2013

Koko päivän olisi tehnyt mieli huutaa, huitoa käsiä ja kiroilla. Tällä kertaa pelkästä ilosta ja onnistumisentunteesta. Sain steriloitua kaksituhatta mikrosentrifugiputkea, laimennettua etanolia, etsittyä astioita huomista varten ja muuten vain liehuttua labrassa sinne tänne. Hymy karkasi huulille, kun laminaari hurahti käyntiin ja tunsin etanolisumun kurkun päässä niin, että alkoi yskittää. Ihan kuin olisi tavannut unohdetun ja tietämättään kaipaamansa ystävän uudelleen! Tuskin malta odottaa, että haistan taas mallasuutteen tuoksun! Siitä tulee aina mieleen ruisleipä.

Lounaalla kanttiinissa pöytääni tuli kaksi sveitsiläistä tutkijaa, jotka asuivat ja asuvat edelleen Forigin vierastalossa aivan siinä entisessä naapurissani. Toinen heistä tilasi jamssia ja keitettyjä plantaineja ja toinen fufua. Fufu on perinteistäkin perinteisempää ruokaa Ghanassa ja koko Länsi-Afrikassa. Kovin herkullisen näköiseksi ruokaa ei voinut sanoa, vaikka miten haluaisi. Kulhon keskellä oli ison nyrkin kokoinen vaalea, limainen jauhopallo kuin vaaleahiekkainen mutta palmuton autio saari ikään. Sen ympärillä lainehti ruskea liemimeri, jossa hain selkäevien roolia esittivät vuohen nahkaisimmat ja läskisimmät lihapalat. Ulkonäön varaan ei kuitenkaan tuomiotaan kuulemma kannattanut perustaa. Minä kauhoin häpeissäni riisiä ja vielä enemmän häpesin kertoessani, että ruokalistan outonimisistä ruuista en ollut maistanut yhtäkään. Huomasin sisäistäneeni hyvin pelottelut mahataudista ja tunsin itseni tyhmäksi kulttuurinvihaajaksi. Toisaalta Markin mukaan olen jo nyt kokeillut ennakkoluulottomammin paikallisia ruokia kuin monet hänen mukanaan tulleet suomalaiset tähän asti. Otin uhkarohkean edistysaskeleen kohti Ghanan kulinaarisia ihmeitä ja mahan sekoamisen riskiä ja söin raa’an salaattini. Koska mahani ei tätäkään urotekoani ollut huomaavinaan, otin tavoitteekseni testata koko ruokalistan läpi.

Ensisilmäyksellä Ghanalainen ruokavalio tuntuu yksipuoliselta. Pääraaka-aineita ruuassa kuin ruuassa ovat maissi, kassava, plantain ja riisi. Hedelmiä myydään kaikkialla, eikä niiden makua voi edes verrata pakkauslaatikoissa kypsytettyihin hedelmän varjokuviin. Kasvisosasto rajoittuu tomaattiin, chiliin, sipuliin ja erilaisiin yrttikasveihin mutta lihavalikoima kattaa koko Piippolan vaarin farmin ja vielä sen viereisen kalalammenkin. Missä määrissä lihaa normaalin perheen lautaselta löytyy en tosin osaa edes kuvitella. Poikkeaako tämä kuitenkaan niin ratkaisevan paljon suomalaisesta lautasmallista: yksi neljäsosa lähes pyhän aseman saavuttanutta perunaa, yksi neljäsosa sinistä lenkkiä tai muuta lihantapaista tuotetta, jonka lihapitoisuusprosenttia ei halua edes katsoa, ja puoli lautasellista kurkku-tomaatti-kiinankaali -salaattia - sillä oletuksella, että lautasen täyttäjä ei laskenut kahden ensimmäisen neljänneksen täyttävän salaatin määritelmää.

 Suomessa tuntuu usein olevan mahdotonta löytää niin sanotusti oikeaa lihaa. Tällä tarkoitan lihaa, jota ei ole marinoitu ja silputtu suuhun sopiviksi paloiksi, johon ei ole sekoitettu koiranruokalinjastolta ylijääneitä lihaan verrattavia ainesosia ja jonka tuoteselostetta voi lukea ilman E-kirjainten yliannostusta. Jos täällä lähtisi etsimään edes vakuumipakattua lihaa, saisi monen marketin kääntää kellarikerrosta myöten ylösalaisin. Lihan tuoreuden ja luonnollisuuden voi todeta jo siitä, että monessa tapauksessa se voi kävellä kadulla vastaan. Etenkin kanoja mennä vipeltää niin kampuksella kuin maanteiden varsilla kukkojen niitä äänekkäästi vahtiessa. Vuohet ovat joissakin paikoissa jopa yleisempiä kuin kulkukoirat. Jos kanaa mielii saada ruuaksi, ostetaan ne joko elävinä tai ostohetkellä tapettuina. Vaikka kanojen säilytykseen myyntipaikalla ja kuljetukseen jaloista tai siivistä roikottamalla pitäisi kaikkien eläinsuojelullisten periaatteitten nojalla puuttua, ovat nämä kanat varmasti olleet elämänsä aikana onnellisempia, kuin minimaalisen pieniin häkkeihin sullotut broilerit, joiden jalat eivät enää jaksa kannatella ylisuureksi jalostettua lihaskimmppuvartaloa.

Kalan hankkiminen tuoreena onkin haastavampaa. Painajaismaisia kalamarkkinoita lukuun ottamatta en tuoretta kalaa ole nähnyt missään. Kala myydään kuivattuna, suolattuna tai sardiinina purkissa. Huolimatta järvien vähäisyydestä, kalaa myydään kuitenkin kaikkialla, jopa tienvarsien pään päällä kannettavissa pikku vitriinikaapeissa. Enkä yhtäkään lohta ole vielä nähnyt! Ainakin omalla suurella trooppisten alueiden kala-asiantuntemuksellani (tiedän nimeltä tilabia-kalan), kalat näyttävät paikallisilta lajeilta. Tästä voisi Suomikin ottaa mallia. 

Myönnän kyllä, että kalaa lukuun ottamatta suorastaan epätodellisen tuoreen lihan käsittelyssä on omat haasteensa. Huomattavasti helpompaa on ostaa ja valmistaa ruuaksi paketti hunajamarinoituja broilerisiivuja, kuin vielä vastalauseitaan kaakattava kana. Useaan otteeseen olen kuitenkin järkyttynyt sitä uusavuttomuutta, jonka ruuan helppous on saanut aikaan. Enhän minä osaisi kuin silittää tuota ruokapöydällä pötköttävää kanaa! Sian eri ruumiinosat herättävät vain ihmetystä ja kadulla vastaantuleva vuohi on lemmikki. Missä vaiheessa suomalainen lakkasi tietämästä ja välittämästä, mitä syö?

Sen minkä Ghana voittaa tuoreudessa, häviää se valinnanvarassa - jos ei ota huomioon harvinaisia marketteja, jotka ovat lähi-Siwan kokoisia tai suurempia. Maitotaloustuotteita ei ole. Pakasteruokia ei ole. Valmisruokia ei ole. Leiväksi naamioitunutta pullaa on kahta erilaista, keksejä muutamia. Säilykkeinä saa tomaattimurskaa, papuja ja sardiineja. Suklaa tarkoittaa Kingsbitea ja sipsit Pringlesejä.   

Sveitsiläiset kutsuivat minut päivälliselle. Jätin kuitenkin menemättä, koska olin sopinut tapaavani papuja eilen myyneen Monican. Hän oli soittanut tulostaan jo eilisiltana ja uudelleen iltapäivällä. Hän ei tullut. Sen sijaan keskustelin vierastalon parivuotiaan tytön kanssa hänen mielikuvituskielellään (minulle ei kyllä ollut eroa, oliko se mielikuvituskieltä vai Twitä) ja talon 16-vuotiaan tytön kanssa niistä näistä.

Aarteenetsintä

25.8.2013

Ihana herätä aikaisin, kun ei tarvitsisi! Ja vielä ihanampaa, kun ei ole mitään suunnitelmia tai velvollisuuksia! Kun on tällainen aamu, vaikka yleensä sunnuntaiaamuja inhoankin, suihkun kylmä vesi ja aamupalan virkaa tekevät keksit ja appelsiinit tuntuvat suorastaan ruhtinaalliset hyviltä. Aamupalan söin parvekkeen kaiteella istuen ja Tuulen varjoon uppoutuen.

Päätin käydä tervehtimässä plantaineja myynyttä iloista naista ja ostamassa hyönteismyrkkyä. Matka kampuksen läpi tuntui tällä kertaa paljon lyhyemmältä ja vain tosikkomaiset fysiikan lait estivät minua leijailemasta silkasta kepeän mielen ja hilpeyden tunteesta. Edes autotietä edelleen vartioinut raskaan ja kuuman ilman muuri ei hidastanut askeleitani. Yllätin jopa ja erityisesti itseni sillä, miten hyvin osasin tien läpi myyntikojujen tunnelien ja sokkeloiden.

Yksi arkeni rakkaimmista asioista on aarteenetsintä. Sama löytämisen ja keräilyn jännittävyys, yllätyksellisyys ja puhdas lapsellinen ilo ovat seuranani aina kun poimin sieniä lehtien ja heinien seasta, etsin sukille paria pyykkinarulta tai noukin haarukoita muiden aterimien seasta pesukoneen asetelineestä. Saman aarteenetsijän viitan heitin päälleni kun lähdin tekemään ostoksiani kojukujalle. Hyönteismyrkyn kävin ostamassa herttaiselta pariskunnalta, jonka miesosapuolelta puuttui etuhammas. Jäljelle jäänyt luonnottoman vinossa ja yllättävän valkoisena suusta töröttävä etuhammas vilkutti iloisesti miehen puhuessa valloittava hymy kasvoilleen juuttuneena. Papuja päätin käydä etsimässä putiikissa, joka oli vain lyhyt käytävä, jossa tuskin mahtui kääntymään. Putiikkia piti nuori nainen nimeltä Monica. Tullessani hän näytti nukkuvan säilykepurkkilaatikoiden päälle kumartuneena. Minut ja etenkin jokaisen turistin nimikylttinä kaulassaan roikottavan kameran nähdessään hän terästäytyi, ja paljastui erittäin ystävälliseksi ja nauravaiseksi. Hän pyysi ottamaan kuvan itsestään ja yhdessä olkapäiden ja helmojen heilautuksessa hän oli karkottanut uneliaan säilykepurkkeihin nojaavan itsensä ja muuttunut supermalliksi. Hän ilmoitti haluavansa olla ystäväni ja kutsui itsensä kylään. Kiitin kutsusta. 

Plantaineja myynyttä naista en löytänyt. Hänen puotinsa oli suuren katoksen alla, jossa myyntitiskit muodostivat hyvin kapeita ja pitkiä käytäviä katoksen päästä toiseen. Käytävällä kävely oli yhtä haastavaa kuin täyteen ahdetulla kukkatarhalla: jokaisella käännöksellä piti varoa, ettei pyyhkäisisi jonkun pöydältä alas kasaa mausteita, vihanneksia tai siansorkkia. Ehkäpä juuri siksi, että kojut olivat aivan vierivieressä, vihannekset näyttivät värikkäämmiltä ja mausteet eksoottisemmilta. Mitä erilaisimmat lihakimpaleet houkuttelivat kokeilemaan, mitä niille voisi tehdä. Jopa kalan ja mädäntyneiden tomaattien löyhkä oli vahvempi ja luotaantyöntävämpi kuin muualla. Myyjät kojujensa takana huutelivat iloisesti minun vasta lähestyessäni ja jo ohi mennessäni. Osa ihmetteli ääneen, enkö tosiaan osta mitään, mutta useammat keskittyivät nimeni kyselemiseen ja kuulumisten kyselyyn. Tulin tästä niin hyvälle tuulelle, että edes kalan lemu ei pistänyt minua kiirehtimään pois.

Paluumatkalla pysähdyin katsomaan kahden vanhan miehen tammiottelua. Pelilauta oli laidoiltaan kulunut ja osa nappuloista oli vaihdettu samanvärisiin mutta erimuotoisiin muovilätkiin. Miehet pelasivat peliään huolettoman keskittyneesti. Siirtäessään nappuloita läiskäisivät he sormensa nappulan päälle ja huitaisivat sen seuraavaan ruutuun tai ainakin niin lähelle, että vastapelaaja ymmärsi, missä vihollinen seisoi. Kädet kävivät laudalla ja palasivat takaisin kuin bongorummun soittajalla. Välillä hyökkäys ja vastahyökkäys kävivät lähes yhtä aikaa. Käsien liikkeet ja rennon ulkokuoren alla väijyvä tarkkaavaisuus toi mieleeni raha-automaatteja pelaavat eläkeläiset.

Viereisellä penkillä joukko nuoria miehiä vasta harjoitteli noita tammihaiden liikkeitä. Miehet esittäytyivät työttömiksi tyhjäntoimittajiksi. Myös he olivat KNUSTin opiskelijoita, joten kaipa minäkin lukeuduin saman määritelmän alle. Tuon kävelyretken aikana en kuitenkaan pistänyt sitä lainkaan pahitteeksi.

Hyvän tuulen puhaltamana jatkoin kevyttä kävelyäni kuoppien ja suurimpien kivien yli keinahdellen. Harmaaseen, yksinkertaisesti koristeltuun kaapuun pukeutunut mies yritti innokkaasti puhua minulle ja ihmetteli suuresti, että en osaa puhua paikallista kieltä, vaikka olen Ghanassa. Valittelin rehellisesti pahoillani, että en osaa puhua kuin englantia mutta lisäsin pikaisesti, että suomikin kyllä onnistuu, jos se hänelle sopii. Hän osasi suomeksi vain hämmennyksen tuoman hiljaisuuden, eli oikeastaan kaiken, mitä suomalaiseen keskusteluun tarvitaan. Heitin hänelle lupauksen opetella Twitä ja jatkoimme molemmat matkaamme itseksemme nauraen.

Aurinko soi harvinaisen hymynsä ja olin jopa vielä iloisempi, jos se on ylipäätään mahdollista. Iloisuuksissani ostin ylihintaisia keksejä ja banaaneja ja luultavasti jaoin iloani siten eteenpäin. Kampuksen raha-automaatin luona jo eilen kaipaamani kookospähkinät. Niitä oli myymässä kolme lasta, joista vanhin oli ehkä neljäntoista ja nuorin tuskin yhdeksää. Auringon autuaan hymyn jo näännyttämänä kookosvesi tuli tarpeeseen kuin Coli-bakteeriton lähde Kolin vaelluksella.

Kookoksen hedelmäosaa järsiessäni paikalle purjehti Silja Linen tavoin rehevä, tiukkaan ja koristeelliseen mekkoon sekä laajaan koruvalikoimaan pukeutunut nainen kintereillään vain hieman mekossaan häviävä nuori tyttö, jonka taitoa kävellä korkokengillä ei voinut kuin ihailla. Nainen tiedusteli minulta atlantintakaisella aksentillaan, millainen kookospähkinäni oli. Sanaani luottaen hän päätti ostaa pähkinän itselleenkin. Ensimmäiset suorastaan tyrmistyneet sätintänsä hän osoitti lapsijoukon nuorimmalle, pojalle joka pähkinää machetalla aukaistessaan roiskautti osan kookosvedestä naisen Tuhkimon lasikenkiä muistuttaville muoviluomuksille. Toinen sätintäkuuro ryöpsähti tytölle, joka ilmeisesti yritti tarjota liian huonoa pähkinää. Tyttö alkoi penkoa kookoskasaansa. Kolmatta tarjoamaansa pähkinää silputessaan tyttö leikkasi machetalla sormeensa. Tässä vaiheessa minä olisin säikähtäneenä tiputtanut pähkinän ja aloittanut laastarin etsinnän komeasti kiroillen. Tyttö irvisti ja jatkoi pähkinän leikkaamista värjäten sen vaalean pinnan punaisilla läiskillä. Tästä seurasi kolmas sätintäsade. Minä, joka normaalisti kannan mukanani vähintäänkin buranan ja laastarin kattavaa lääkintäarsenaalia, en löytänyt laukustani kuin vesipullon. Huolehtimiseeni hän vastasi kummastuneella katseella.  Huuhtelimme haavan ja tyttö repäisi kaistaleen kankaasta, joka mytyksi taiteltuna toimii kätevänä pään päällä kannettavien taakkojen alustana. Ties monettako kertaa jouduin toteamaan, että en ollut moista nähnyt kuin elokuvissa. 

Kookospähkinätilaustaan edelleen tekevä nainen vastasi tytön karskiutta hämmästellessäni puhelimeen ja selitti närkästyneenä: ”Tämä nuori tyttö leikkasi juuri sormensa! Voitko kuvitella?! Niin… Olemme menossa veljentyttäreni kanssa kirkkoon…” Kun paikalle ajoi kaksi miestä, jotka vain nauroivat tytöt riepulaastarille, huomasin, että olin syystäkin saanut tytöltä kummaksuvan katseen ylihuolehtivaisuuteni takia. Päätellen aikuisten suhtautumisesta lapsiin ja lasten suhtautumisesta toisiinsa, läpsimisestä, huutamisesta ja lasten vapaasta vipeltämisestä siellä sun täällä on selvää, että suomalainen keskivertolapsi ei täällä selviäisi.

Aurinko paistoi vielä kun palasin vierastalolle, mutta sain sen katoamaan pilvien taakse ruvetessani levittämään aurinkorasvaa. Menin tästä huolimatta vierastaloa vastapäätä kasvavan mangopuun alle. Olisin halunnut nojata selkäni puun runkoa vasten mutta huomasin sen kuhisevan termiittejä. Maassa jalkojeni juuressa yksinäinen pitkillä jaloillaan harppova termiitti leikki sitä kymmenen kertaa pienempien muurahaisten kanssa kuurupiiloa. Pienet mustat muurahaiset lähestyivät sitä yksi kerrallaan varovaisesti takaa päin, tökkäisivät sitä ja olivat jo kaukana, ainakin kymmenen sentin päässä, kun termiitti kääntyi katsomaan selkänsä taakse.

Missioita ja uusia tuttuja

24.8.2013
Päivälläni oli kolme missiota:

1) Osta vettä
2) Osta kookospähkinä
3) Osta plantainia ja laita siitä ruokaa

Olin eilen sopinut Nanan kanssa, että hän käy näyttämässä, missä on lähin paikka, mistä ostaa vettä ja ruokaa. Samalla tavalla, kuin yöt alkavat kesän lopulla pidentyä aluksi huomaamatta ja lopulta yllättävän nopeasti olen huomannut Nanan suhtautumisen minuun muuttuneen. Millaisesta rautalangasta täytyy vääntää, että en aio naimisiin hänen kanssaan?

Aivan kuin korostaakseen tahallaan hitaasti kasvavaa tukalaa ja tuskastunutta oloani, ilma juuri ennen kauppapaikan ja kampuksen erottavaa tietä oli kuin seinä. Se istahti olkapäille ja hohki kuumaa ruumiinlämpöään niin, että hiki alkoi muodostaa jokea lapojen väliin. Samaan aikaan melu ympärillä lisääntyi, huudahdukset ja autojen torvien äänet kuuluivat entistäkin terävämpinä. Niskaani pitkin nousi aasimainen halu iskeä etujalat maahan ja olla menemättä tuosta seinästä läpi. Aloin todella ymmärtää juuri ennen estettä jarrut pohjaan iskeviä esteratsuja.

Kauppapaikka oli raastavan raju vastakohta lähes kliinisen siistiin ja rauhalliseen kampukseen. Ihmisiä mennä vilisti sinne tänne, autot tööttäilivät itselleen tietä heidän seassaan ja kanat vipelsivät sinne tänne kenenkään niihin huomiota kiinnittämättä. Autotien varrella kojut olivat suhteellisen selkeässä markkinoiden tapaan rakennetussa rivissä. Yhä syvemmälle kauppapaikan uumeniin tunkeutuessa kojut näyttivät siltä, kuin joku olisi kulkenut kujaa pitkin silmät kiinni ja summamutikassa osoitellut, mihin kohtaan asetutaan asumaan ja mihin pystytetään putiikki.

Vettä myyvä putiikki, tai pikemminkin se, missä Nanan kaveri sattui olemaan töissä, oli kaukana noiden pikkukojujen muodostaman labyrintin, kumpuilevien ja likaojien välillä katkaisevien kujien sisuksissa. Koska lähin vesikeidas oli näinkin mutkaisen tien takana, päätin ostaa vettä kerralla enemmän: tarkemmin sanottuna yhden laatikon, eli kaksitoista pulloa, eli noin kahdeksantoista kiloa. Ghanalaisen kulttuurin edellyttämää määrää jopa suurempana herrasmiehenä esiintyvä Nana otti laatikon kantaakseen. Hän nosti sen ensin harteilleen, sitten syliinsä ja muutaman kymmenen metrin päästä maahan ehdottaen, että kävisimme ostamassa plantainit labyrintin ytimessä olevasta kojukeskittymästä. Plantaineja eli tärkkelysbanaaneja oli myymässä rempseä nainen, joka tokaisi heti ostostelun alkuun, että haluaa olla ystäväni. Tuon puolen minuutin tuttavuuden perusteella pystyin sanomaan, että minä halusin myös. Hänen ulkomuotonsa toi mieleeni Forest Whitakerin ja iloiseksi muutetun Justiinan sekoituksen ja piristävän rönsyilevä nauru jäi hymyksi kasvoilleni vielä paluumatkankin ajaksi.

Lähestyessämme autotieltä kuuluvaa liikenteen taustameteliä Nana alkoi näyttää ja kuulostaa ylikypsältä koko ostosreissuun. Toiveeni kookospähkinästä muuttui kahdeksi appelsiiniksi. Hedelmiä reppuun pakatessani hänen päälle liimattu herraskaisuutensa irtosi ja hän puuskahti laatikon painavan liikaa. Hän päätti, että otamme taksin. Taksin valitseminen oli outo operaatio. Minun silmilläni katsottuna niin tyhjiä kuin täysiä takseja oli jokaisessa kadunkulmassa, mutta me menimme niistä kaikista ohi ja hyppäsimme ruosteiseen peltipurkkiin, jossa oli jo kaksi matkustajaa. Omatuntoni alkoi taksissa koputtaa minua olkapäälle ja torua rottamaisen auttajani muuttamisesta vettä kantavaksi kameliksi. Päätin korjata asian maksamalla taksin ja kantamalla laatikon huoneeseeni. Näin jälkiviisaasti ajateltuna se taisi olla suurin mahdollinen loukkaus.

Iltapäivällä varoin törmäämästä Nanaan ja lähdin tutkimaan, minne vierastalolle johtavan tien ensimmäisestä risteyksestä pääsee. Ensin käännyin oikealle vievälle tielle. Törmäsin kahteen opiskelijapoikaan, jotka olisivat halunneet ottaa kanssani kuvia. Kömpelösti sain kiemurreltua eroon ehdotuksesta. Juttelimme kielten opetuksesta, opetin heille pari sanaa saksaa, ja he ihmettelivät kämmenselkäni vihreitä verisuonia ja sitä, miksi turistit niin kovasti pelkäävät malariaa. Jalkaani eilisen illan tai yön aikana ilmestyneet ja tuskallisesti kutittavat itikanpistot saivat minutkin pelkäämään.

Kulkemani tie päättyi puomiin, joten käännyin takaisin ja suuntasin risteyksestä vasemmalle kääntyvälle tielle. Tien varrella kasvavan puun oksalla näin pitkänokkaisen ja vaaleansinisenä hohtavan linnun. Kun pysähdyin tutkailemaan sitä kameran läpi, tuli luokseni silmämääräisesti itseni ikäinen poika. Hän kysyi, olinko se australialainen, johon hän oli eilen tutustunut. Totesin, että en ole ja aloimme jutella säästä ja muista turhanpäiväisistä mutta silti kiinnostavista aiheista. Olimme menossa samaan suuntaan, joten jatkoimme yhtä matkaa. Jotenkin helpot ja kevyet puheenaiheemme muuttuvat keskusteluksi tai oikeastaan monologiksi Ghanan politiikasta. Poika kertoi mielenkiintoisia kuriositeetteja poliitikoista, presidenteistä, vaaleista ja hänen omasta poliittisesta kannastaan. Yhtä mystisellä tavalla, kuin puheenaiheeksi oli syntynyt politiikka, vaihtui se uskontoon. Nyökyttelin ja tyydyin kuuntelijan asemaani, kunnes poika esitti keskustelun suunnan muuttavan kysymyksen: ”Uskotko taivaaseen?” En halunnut valehdellakaan, mistä sain palkkioksi saarnamiehiltä opituin elkein ja äänenpainoin esitetyn perustelun, miksi taivas ja helvetti ovat todellisia ja miksi Raamattu ei ole vain satukirja. Omansa hän oli lukenut tarkkaan, sillä hän lainasi pariinkin otteeseen kirjoja, jotka muistin vain etäisesti uskonnontunneilta.

Äkkiä laskeutuva pimeä yllätti minut matkalla ja alkoi herätellä samoja tuntemuksia, kuin itikanpistojen löytyminen aamulla.

Niin ja se plantainin kokkaaminen... Se päättyi ennenkö ehti alkaakaan jo perinteeksi käyneeseen keskusteluun.

Mahdottoman metsästysreissu

23.8.2013

Alex oli myöhässä. Tämä oli vain hyvä asia, sillä minulle jäi jälleen aikaa tutustua talon asukkaisiin. Nana, tuo Harry Potterin Matohäntää muistuttava poika jutteli ja kehui jälleen pitkät pätkät välillä kimeästi nauraa kihertäen. Hänen velipuolensa oli sympatiaa herättävä persoona. Hän kertoi muuttaneensa kuusivuotiaana Italiaan ja työskentelevän nykyään jossakin tehtaassa. Eteensä tuijottaen hän kertoi kaipaavansa Ghanaa ja kotiaan. Kaipuun olisi pystynyt ilman sanojakin lukemaan hänen kasvoiltaan. Hetken ajan jaoimme saman eurooppalaisen kiireen tuottaman ahdistuksen ja ikävän kotiin.

Minun oli tänään tarkoitus aloittaa työt labrassa. Labraa kierrellessäni ja välineistöä tutkiessani selvisi, että juuri niitä välineitä, joita käytän kuin ompelija nuppineuloja, ei labrassa ollut. Niinpä lähdin tutkimusretkelle Forigin kampuksen viereiselle putiikkikujalle. Löysin suklaata. Jatkoin tutkimusmatkaa kampuksen kanttiiniin. Löysin tilabia-kalaa. Annosta hallitsi valtava kasa riisiä, jonka mausteet saivat nenän vuotamaan ja jonka vieressä makasi ujona pieni paistettu kala.

Päätin lähettää viestin Jaquilinelle, sille koko olemuksellaan hymyilevälle naiselle, joka oli intensiivikurssin valopilkku. Pyysin häntä esittelemään kaupunkia ja paikallisliikenteen saloja viikonlopun aikana. Pian hän soittikin ääni iloa pursuillen ja ehdotti tapaamista jo tänään. Suostuin empimättä. Tunnin päästä hän jo ajoi siskonsa kanssa pihaan renkaat asfaltilla vonkuen. Hyppäsin tuon pienen punaisen Toyotan kyytiin ja Jaquiline kurvasi liikkeelle ratti käännöksissä kitisten ja vaihteet koristen. Alkumatkan hän ajoi huippaavan korkeilla kiilakorkokengillä, joilla minä en olisi osannut edes seisoa, loppumatka taittui paljain varpain pedaaleja polkien. Kuten muutkin kuskit, varoitti hän kanssa-autoilijoitaan ohittaessaan ja kääntyessään napakalla torven vinkaisulla. Ruuhkaisemmissa paikoissa ajovuorot määräytyivät ikkunan läpi viittomalla ja puolin jos toisinkin huulilta lukemalla.

Ensin Jaquiline kuskasi minut keskustaan. Se oli ahdas ja ruuhkainen. Jätimme auton suosiolla kauemmas ja jatkoimme jalan etsiäksemme labratarvikkeita. Kävelimme pitkin ihmisiä viliseviä kapeita katuja, puikkelehdimme pikkuruisten tavaraa pursuavien kojujen välistä ja välillä ahtauduimme keskelle kojujen tavaranpaljoutta. Mutta monista putiikeista, kyselyistä ja opastuksista huolimatta foliota, muovikanisteria tai suihkupulloa ei löytynyt. Jopa kiinalainen muovitavarahelvetti tuotti pettymyksen. Olimme jo luovuttaneet ja matkalla kohti autoa, kun Jaquiline äkkiä tempasi minut mukaansa sille kaikkein syrjäisimmälle kujalle, jonka perällä oli pieni kampaamo. Ja sieltä se suihkupullo viimein löytyi! Kampaaja kyllä vaati siitä melkoista kiskurihintaa ottaen huomioon, että pullo oli tyhjä ja ulkonäöstään päätellen jo kovasti uudelleenkäytetty.

Matkalla Jaquiline kysyi, olinko saanut ystäviä intensiivikurssin aikana. Häpeäkseni jouduin myöntämään, että en, tuttuja kylläkin paljon mutta en kavereita ystävistä puhumattakaan. Silloin hän selitti minulle jotakin ghanalaisten luonteesta: he kyllä haluavat kovasti olla kavereitani, minkä monet ovat sanoneet jo toisessa lauseessaan, mutta eivät uskalla, jos minä en ole avoin, koska he pelkäävät minun luulevan, että he haluavat minusta jotakin. Jo tähän asti olen hymyillyt ja tervehtinyt kaikkia vastaan kävelijöitä, kuin hotellin pikkolopoika ainakin, joutuvat kasvolihakseni jatkossa koville.

Illalla satoi. Sade ei kastellut, se vain kerääntyi pisaroiksi olkapäilleni. Sateen ja sen raikastaman ilman sekä mp3-soittimen korvieni kautta luoman toisen maailman humaltamana, olin täynnä elämää itseään. Makasin selälläni portailla, katselin kaupungin valojen punaiseksi värjäämää taivaan pilvikilpeä ja olin yhtä hymyä. Olo oli vapaa, elämää täynnä ja onnellinen. Miten voikaan musiikki vaikuttaa niin vahvasti pieneen päähän!

Kallonkutistajan pakeilla

22.8.2013

Niin se vain menee, että jos itse olet ajoissa ja herännyt edellisestä illasta oppineena, ovat muut varmasti myöhässä. Olimme tänäkin aamuna aikaisin liikenteessä, jotta pääsisimme ajamaan keskustan läpi ennen auringonnousun mukanaan tuomaa ruuhkaa ja töihin kiiruhtavia ihmisiä. Tänä aamun tyydyin syömään papupalleroita. Olimme jälleen matkalla Abofouriin, sillä olimme unohtaneet tehdä pyydyspuihimme haavoja. Koppakuoriaiset ovat niin verenhimoisia otuksia, että pitävät haavoitetuista puista, julmia ovat! Haavat tehtiin (yllätys, yllätys) machetan ja taltan avulla. Päätin rehvakkaasti jo autossa, että vaikka macheta ja minä emme vielä osaa toimia yhdessä, taltan kanssa tulen sen verran toimeen, että voin viimein ottaa kädet taskuistani, laskeutua työnjohtajan jalustaltani ja tehdä jotain omin, tekemistä kaipaavin kätösin.

Tähän asti olen ollut, kuin elokuvien tutkimusretkikuntien länsimaalaiset johtajat, jotka marssivat retkikunnan kärjessä heti käärmeitä puista pudottavan paikallisen jäljessä takanaan letka varusteita kantavia palkollisia, joiden kanssa puhutaan vain lyhytsanaisia käytännönasioita tulkin välityksellä. Tähän asti olen ollut heiluttamatta tätä inhottavan epäreilua ja minua suuresti vaivaamaa asetelmaa, koska pölkyille on pitänyt osoittaa sopivat paikat tutkimuksen kannalta ja koska tähänastisissa töissä henkilö, jolla on peukalo keskellä kämmentä teräaseiden kanssa, olisi luultavasti menettänyt jo peukalonsa, luultavasti myös kämmenensä.

Naputtelin talttaa juuri sen aikaa, että minusta saatiin otettua todistusaineistokuva, kunnes kiipeilijämies huomasin minut ja taltan yhdessä. Hän silminnähden säikähti, kiiruhti paikalle ja suorastaan anovasti pyysi, voisiko auttaa. Yritin estellä, mutta hätä hänen ruskeissa silmissään kasvoi, hän ojensi kätensä ja pyysi uudestaan, voisiko auttaa. Luovutin harmistuneena ja annon hänen jatkaa. Kun hän sai työnsä tehtyä, alkoi hän pystyttää pölkkyä uudelleen pystyyn. Kiiruhdin auttamaan ja kaivamaan maata pölkyn juurelle. Mies järkyttyi jopa aiempaa enemmän, sopersi, että ei minun tarvitse ja kauhoi maata näppieni alta. Hän oli jopa huonompi autettava, kuin minä normaalisti!

Bobirissa paikan ihanan sydämellinen ja ystävällinen isäntä oli jo tehnyt haavat valmiiksi, joten sielläkin minun oli tyydyttävä työn jälkeä tarkistavan työnjohtajan asemaan. Meidän tullessamme Bobirista oli tekemässä lähtöä kikkaratukkainen, pisamakasvoinen tyttö rinkka selässään. Hän oli vielä matkalla Bobirista kylään vievällä tiellä, kun pysähdyimme ottamaan hänet kyytiin. Tyttö oli kotoisin Alaskasta ja oli matkustanut Ghanassa ”tuulen kuljettamana” jo heinäkuusta lähtien. Oli todella inspiroivaa ja jännittävää kuunnella hänen amerikkalaisella aksentillaan kertovan aloittaneen matkansa sohvasurffaten ja siten paikallisiin tapoihin ja kulttuuriin tutustuen ja aikovan jatkaa matkaansa marraskuuhun asti luonnonpuistoja kiertäen. Ehkäpä itsekin seuraavalla kerralla!

Tyttöä hyvästellessämme tavarantoimittaja soitti ja kertoi tulevansa yhden tienoilla. Jäin Forigiin odottamaan hänen soittoaan. Kuulin labranaisen ja ötökkämiehen tulevan rakennukseen ja menevän viereisessä huoneessa työskentelevän Markin huoneeseen. Erotin heidän puheessaan saman äänensävyn, kuin keskustellessamme aikaisemmin heidän rooleistaan gradussani: ötökkämiehen samat jännittyneet, mutta rennoiksi puetut hymyhuulin ilmoille tuodut vaatimukset ja labranaisen kimeästi naukaisema samaa mielipidettä ilmaiseva äännähdys. Koska näiden kolmen ihmisen välillä ei juuri muuta yhdistävää töihin liittyvää tekijää ole, kuin graduni ja siitä himoittava julkaisu, olin lähes varma heidän puheenaiheestaan. Kun erotin muuten twinkielisestä tai muuten vain vahva-aksenttisen puheen seasta nimeni, arvaukseni vahvistui todeksi. Minua ei kuitenkaan keskusteluun kaivattu. Seinän läpi tunkeutuvat sanat ja keskustelun epätasainen sähkövirta syttyivät kipinöimään huoneeseeni tullessaan ja saivat sisälläni olevan pienen temperamentin tähtisadetikun rätisemään. Vain kohteliaisuuteni tai ainakin sen rippeet, jotka eivät olleet paenneet tähtisadetikkuni tieltä ja pelko labran valtiattaren suututtamisesta esti minua kimpoamasta huoneestani ja ottamaan osaa tuohon keskusteluun. Mark hoiti tapaamisen ghanalaisella rentoudella ja rupattelutaidoillaan ja kysyessäni keskustelusta hän sinetöi asian toteamalla, että herra ötökällä ja rouva labralla ei ole graduni ohjaamisen kanssa mitään tekemistä. En viitsinyt kysyä, millaisia vaatimuksia heillä oli tähtäimessään olevan julkaisun suhteen.

Tavarantoimittajasta ei kuulunut mitään kahteen mennessä. Soitin hänelle. Hän vastasi, että on tulossa. Tunnin päästä soitin uudestaan kysyäkseni, mistä asti hän olikaan tulossa. Hän kertoi saapuvansa aivan kohta. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tapasimme rouva labran toimistossa. Lasku kirjoitettiin kolmesti ja tilatut tavarat tarkistettiin vielä useammin. Mutta viimein tavaroiden tilaus on kunnossa!

Tämän muutaman tunnin mittaisen toimistotyön jälkeen olin nälkäinen, turhautunut ja väsynyt ja näistä syistä johtuen harvinaisen ärtynyt. Olen kuitenkin jossakin itselleni huomaamattomassa vaiheessa kehittynyt itseni psykologina. Olin suunnitellut viettäväni illan kokkaillen, mutta psykologi-minä istutti minut vastaanottosohvalleen, asetti sormenpäänsä vastakkain ja käski syömään banaanin. Söin kokonaisen tertun ja nälkä lähti. Yksi kolmesta ärtymyksen syistä oli parannettu. Sitten aloimme psykologi-minäni kanssa pohtia turhautumisen syitä. Psykologi-minä totesi sen johtuvan itsenäisyyden ja oman päätäntävallan menettämisen tunteesta. Tyydyin diagnoosiin. Kaksi kolmesta ärtymyksen syistä oli parannettu. Seuraavaksi pureuduimme ongelmaan nimeltä väsymys. Mutisin, että minun pitäisi nyt kyllä mennä laittamaan sitä ruokaa, sohvaa oli kulutettu jo aivan tarpeeksi. Psykologi-minäni taisi huomata väsymykseni lisääntyvän jo pelkästä ajatuksesta uuden keittiön ja outojen ruoka-aineiden saloihin perehtymisestä, loi minuun äidillisen katseen ja kysyi: ”Mutta mitä sinä haluat tehdä?” Olin jo valmistautunut ruuanlaittoon virittämällä mp3-soittimen kuulokkeet korvilleni. Tuon kysymyksen leijuessa ilmassa alkoi kuulokkeista soida Rhapsodyn Elnor’s magic valley -kappale. Verkkaisesti liikkeelle lähtevä viulunsoitto, sen hetki hetkeltä yltyvä ilo ja musiikista välittyvä tanssin hurma saivat minut vastaamaan: ”Haluan mennä ulos raikkaaseen ilmaan, täyttää sillä keuhkoni ja pääni. Haluan kuunnella lintuja silmät kiinni ja heittäytyä heinikkoon selälleni”. Psykologi-minä hymyili, sanoi olevani terve ja työnsi laskun käteeni. Hyppäsin parvekkeen kautta takapihalle (voiko sitä sanoa parvekkeeksi, jos se on ensimmäisessä kerroksessa?), levitin lakanan itseni ja heinikossa lymyävien otusten väliin, heittäydyin selälleni ja potkaisin sandaalit jalastani. Viimeinkin aikaa hengittää, sulkea silmät ja vain olla! Makasin siinä hämärän tuloon asti, luin lentokentältä ostamaani Tuulen varjo -kirjaa ja kuuntelin Braveheart-elokuvan soundtrackejä. Kirja imaisi sisäänsä kuin viemärin imu pesualtaassa uiskentelevan roskan. Pääsin irrottautumaan imusta vain tajuamaan, kuinka paljon musiikki vaikutti siihen, millaisiksi kirjan paikat ja tapahtumat mielessäni piirsin. Kopistellessani lakanaa totesin väsymyksen kadonneen ja viimeistenkin ärtymyksen riekaleiden irronneen päästäni.

Yritykseni valmistaa itse ruokani ajoi jälleen karille. Sain nostettua kattilan ja tomaattimurskapurkin pöydälle, mutta sitten isännöitsijä tuli ja otti keittiön taas hallintaansa. Sanoin, että aion tehdä ruuan itse. Kysyin, voisinko edes auttaa. Yrityksiini hän vastasi herttaisesti hymyillen mutta hänen kivenkova auttamistahtonsa ei edes halkeillut. Miten niin ystävälliselle ihmiselle voi sanoa ei?

Riisiä ja lihanpaloja mutustellessani tutkiskelin pöydällä kutsuvasti auki lojunutta sanomalehteä. Pikaisella silmäilyllä Ghana muistutti villiä länttä. Ensimmäisessä jutussa kerrottiin kahden sotilaiksi naamioituneen miehen ryöstäneen ja uhkailleen laittomia kullankaivajia. Toisessa jutussa erään paikkakunnan opettaja uhkasi erota virastaan, koska koulun kolme opettajaa oli heittänyt henkensä epäselvissä ja poliisin tutkimattomissa olosuhteissa seitsemäntoista vuoden aikana. Lehdessä komeili myös elämäni ensimmäinen etsintäkuulutus. Wanted-otsikon alla kerrottiin naisen kavaltaneen rahaa työnantajaltaan. Ilmoituksen lopussa oli legendaarisen kuuloinen teksti: ”Handsome reward awaits provider of the information leading to her arrest”.