Huumausaineiden väärinkäyttäjä

24.9.2013

Optimismi pitäisi luokitella huumausaineeksi. Se tuottaa mitä suurinta mielihyvän tunnetta ja antaa kuvitelman, että kaikki on paremmin kuin voisi olla. Aivan kuin se ojentaisi maailman avaimet käteen ja tokaisisi: ”Maailma on sinun, tee sillä mitä haluat”. Todellisuudessa avain avaa oven korkeintaan kaatopaikalle. Optimismin vaikutuksen alaisuudesta selvittyä huomaa, että Murphyn laki pitää paikkansa ja että mielihyvästä on jäljellä vain harmitusta.

Päivän ensimmäinen, viimeinen ja ratkaisevin virhe oli etsiä KNUSTissa työskentelevä entomologi. Se oli tehty ehkä tarkoituksella vaikeaksi. Yliopiston nettisivuilta ei löytynyt yhteystietolistoja saatikka tietoa eri laitosten erikoistumisalueista. Valitsin kohteekseni rakennuksen nimeltä Faculty of Renewable Natural Resources. Piirsin kartan vanhan muistiinpanopaperin toiselle puolelle ja lähdin suunnistamaan sen avulla. Huomasin pian olevani menossa samaan suuntaan kymmenien muiden opiskelijoiden kanssa. Alkumatkan olin ollut täysin selvillä suunnastani. Lähemmäs laitosta tullessani varmuus oikeasta suunnasta alkoi rakoilla, kunnes lopulta totesin lähestyväni ulosmenoreittiä. Kysyin laitoksen sijaintia vastaani tulleelta, kiireisennäköiseltä mieheltä. Mies katsoi minua huvittuneena ja osoitti selkäni taakse. Ei sitä laitoksen nimeä ihan kissan kokoisilla kirjaimilla ollut kirjoitettu, miten sen olisi voinut huomata.

Aulassa palloilevat opiskelijat ohjasivat minut lystikkään miehen luokse. Miehellä oli vilkkuvat silmät ja ripeät liikkeet. Hän kuunteli ongelmaani tarkkaavaisesti, nyökytteli ja totesi, ettei itse pystyisi auttamaan, koska hän ei ollut itse entomologi vaikka aihetta opettikin. Hän tuumaili pitkän tovin, kenen luokse minut pitäisi lähettää ja totesi lopulta, että ”Filo” osaisi auttaa parhaiten. Hän järjesti minulle tapaamisen Filon kanssa ja pyysi tulemaan uudestaan iltapäivällä.

Kuinka kirkkaalta maailma näyttääkään kun kaikki palaset menevät paikoilleen. Taivas oli sinisempi, ihmiset iloisempia, eikä taksin ylihintakaan haitannut. Tätä optimismin nousuhumalaa kesti ruhtinaalliset nelisen tuntia, joista yhden vietin lystikkään miehen toimistossa Filoa odotellen. Niin, kun Ghanassa ollaan myöhässä, se on vähintään puoli tuntia.  Miehen toimistossa ei aika kuitenkaan käynyt pitkäksi. Tuon tunnin aikana, jonka hänen toimistossaan vietin, vieraili hänen luonaan viisi opiskelijaa. Eivätkä he vain piipahtaneet, vaan jäivät juttelemaan asioistaan vuoroaan odottavien kuunnellessa ja vastaillessa melkein-entomologi-miehen esittämiin kommentteihin kunkin vieraan ongelmista.

Opetuksiaan tukeakseen tai muuten vain vieraitaan viihdyttääkseen mies kertoi tarinoita ja elävöitti niitä esittämällä tarinoiden hahmoja. Ensimmäisessä tarinassaan hän kertoi vanhasta matematiikan opettajastaan. Opettajalla oli ollut pitkä parta, pyöreät silmälasit ja hän oli pukeutunut shortseihin, mikä siihen aikaan oli ollut outoa. En ole varma, olivatko ylipäätään housut outo asia, vai pelkästään shortsit, mutta kummallisennäköinen opettaja yhtä kaikki. Ensimmäisessä kokeessa oli kysytty kaikkea muuta, kuin matematiikan kysymyksiä: Montako tuolia luokassa on? Montako ikkunaa koulurakennuksessa on? Mikä on rehtorimme huoneen numero? Totesin hiljaa itsekseni, että itse en moista koetta olisi läpäissyt mutta melkein-entomologi-mies oli tyytyväinen saamaansa opetukseen havainnoinnin tärkeydestä.

Toisessa tarinassa mies kertoi veljestään, joka asuu Hollannissa. Mies käveli ympäri huonettaan esittäen Amsterdamin päärautatieaseman kiireisiä ihmisiä. Tunnistin samat liikkeet Helsingin rautatieasemalta. Mies kertoi veljensä kävelleen eräänä iltapäivänä yhtä kiireisenä pitkin asemaa, kunnes hän oli yhtäkkiä tajunnut, olevansa menossa kotiinsa. ”Miksi minun täytyy kiirehtiä mennäkseni kotiin?”, oli veli miettinyt itsekseen ja hidastanut tahtia. Siinä samassa kaksi poliisia oli tullut hänen luokseen ja kysynyt, oliko hänellä jotain hätänä. Kun veli oli ihmetellyt kysymystä, olivat poliisit vastanneet hänen kävelleen niin hitaasti. Mietin, olisivatko suomalaiset poliisit olleet yhtä innokkaita. Tarinansa päätteeksi mies kertoi uskomattoman tosiseikan Hollannista: Linja-autoaikataulussa voidaan sanoa linja-auton lähtevän seitsemäntoista yli! Ja linja-auto todella lähtee tuohon aikaan!

Tunnin päästä Filo ilmestyi työhuoneen ovelle ja kutsui minut toimistoonsa. Toimisto oli juuri sellainen, millaiseksi voisin omani kuvitella: Kirjoituspöydällä ei ollut lainkaan tyhjää tilaa. Paperikasojen logiikka oli varmaankin jäänyt jonnekin kasojen alle niiden vyöryessä yli pöydän. Kirjahylly pursuili irtopapereita ja huteriin pinoihin aseteltuja kansioita. Sana kaaos olisi tuntenut olonsa kotoisaksi tuossa huoneessa.

Filo pyysi minua istuutumaan ja kertomaan asiani. Toisen lauseeni jälkeen hän keskeytti minut ja kysyi, milloin olen aloittanut maisteriohjelmani ja milloin aion sen lopettaa. Vastaukseni oli yhtä varma kuin hänen paperikasansa. Selvästi tyytymättömänä vastaukseeni hän tivasi tarkempaa ajankohtaa. Miten sen nyt määrittää, milloin olen aloittanut: silloin kun aloin tehdä gradua vai silloin kun aloitin ensimmäiset maisterivaiheen kurssit? Ja milloin minä oikeastaan aloin tehdä gradua? Vastaukseni tai niiden epämääräisyys sai Filon jatkamaan seuraavaan aiheeseen. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Miksi juuri nämä kuoriaiset? Mistä aineisto on kerätty? Milloin aineisto on kerätty? Summittaiset vastaukset eivät riittäneet, Filo halusi tarkat päivät ja taulukoidut tiedot.

Lopulta sain vastauskuulustelultani sen verran suunvuoroa, että pääsin esittämään asiani: voisiko Filo auttaa ryhmittelemään kuoriaiset ulkomuodon perusteella, jotta kaikkia ei tarvitsisi tunnistaa lajilleen, vaan, että yksi ryhmästä tunnistetaan ja loput voidaan hyvällä omalla tunnolla murskata sienten kasvatusta varten. Filo ei ollut kanssani samaa mieltä. Hänen mielestään kuoriaiset oli säilöttävä. Yritin selittää, että niitä kaikkia ei voida säilöä, koska niistä on tarkoitus eristää sieniä. Hän selitti, että näytteeni ovat luultavasti nyt jo pilalla ja ne on säilöttävä välittömästi. Hän halusi tietää, onko minulla hyönteisneuloja ja ymmärränkö, mitä varten vaahtomuovi on hyönteisnäytelaatikon pohjalla. Tämän jälkeen hän kiirehti huolehtimaan pikkuruisista paperilapuista, jotka jokaisen näytteen yhteyteen liitetään: ”Meidän on löydettävä sinulle assistentti, auttamaan sinua näiden lappujen kirjoittamisessa”.

 Aluksi keskustelu muuttui monologiksi, jota Filo piti yllä keskeyttämällä jokaisen lauseeni. Liioittelematta. Lopulta monologi ajautui loppumattomaksi kehäksi, jonka jokaisella kierroksella Filo ärtyi yhä enemmän ja enemmän. Vettä tuohon myllyyn lisäsi yritykseni selittää, että tässä vaiheessa oli vain tarkoitus jakaa samanlaiset kuoriaiset ryhmiksi. Filo ei nähnyt tunnistamiselle muuta vaihtoehtoa, kuin lajikohtaisen ja yksilöllisen tunnistuksen.

Ärtymyksen ja maltin menettämisen voimalla hän etsi käsiinsä etanolia, kasan muovilautasia ja pipetin: ”Näin sinun kuuluu säilöä hyönteisesi! Sinun olisi pitänyt kerätä ne jo alun perin tällä tavalla! Sinulla olisi pitänyt olla tällainen muovilautanen, jolle olisit laittanut etanolia ja kaatanut sen jälkeen kaikki hyönteisesi siihen ja tehnyt lajittelun lautasella!” Mutta kun otukset on tarkoitus pitää erillään, jotta saataisiin eristettyä kunkin henkilökohtainen sienikaveri. Ja etanoli tappaa sienen. ”Sinulla olisi pitänyt olla tällainen lautanen!” Tehdäkseen asiansa selvemmäksi roiski hän etanolia pipetillään pitkin lattiaa ja kenkiäni.

Keskustelun törmättyä betoniseinään, kiitin häntä avusta, lupasin palata asiaan keskusteltuani ohjaajani kanssa ja aloin tehdä lähtöä. Filo ei tehnyt elettäkään antaakseen lupaa poistumiselleni. Hän otti puhelimensa ja soitti veitsiä äänessään alakerran toimistossa istuvalle lystikkäälle miehelle. Miehen tultua paikalle, alkoi Filo selittää keskustelun kulkua. Minun ei juuri tarvinnut suutani avata, sillä hän selitti sanomiseni kolmannessa persoonassa, aivan kuin en olisi paikalla ollutkaan. Mies kuunteli vakavana, nyökytteli ja mutisi olevansa samaa mieltä. Filon ääni tiukkeni ja voimistui, kunnes se tuli ulos tulikivenkatkuisena huutona. Enää en olisi osannut mitään sanoa, vaikka olisin puheenvuoron saanutkin. Tyydyin tuijottamaan vuoroin Filon oranssia mekkoa, vuoroin paperikasojen muodostamaa laskettelurinnettä. Olisi tehnyt mieli itkeä. Olo oli kuin Muhammed Alia vastaan kilpailevalla nyrkkeilysäkillä.

Lopulta Filo totesi ongelmani ytimen: olin lähtenyt liikkeelle vaiheesta kaksi, kun minun olisi pitänyt lähteä liikkeelle vaiheesta yksi. Vaiheessa yksi minun olisi kuulunut kerätä kuoriaisnäytteeni, säilöä ne, tehdä niistä hyönteisnäytteet neuloineen ja lappuineen, tunnistaa tunnistettavissa olevat luonnontieteellisessä museossa esimerkiksi Lontoossa ja määrittää tunnistamattomien tuntomerkit. Toisessa vaiheessa minun olisi vasta kuulunut kerätä näytteet sienien eristystä varten ja tunnistaa ne tekemäni kokoelman avulla. Varmuuden varalta hän totesi tämän neljä kertaa viiden minuutin aikana. Varmemmaksi vakuudeksi Filo kirjoitti vaiheet paperille alleviivaten jokaisen tärkeänä pitämänsä sanan. Hän ei antanut paperia minulle, vaan käski kopioimaan sen. Kun olin hammasta purren ja viimeisetkin ylpeyteni rippeet Koskelan Jussin suohon polkien kopioinut paperin, teki hän siihen punakynällä lisähuomioita alleviivauksin, jotka olisivat pureutuneet pöytään asti ilman sitä suojaavaa paperikilpeä. Kopioidessani huomautuksia aikaisemmin niin lystikäs mies kysyi varovaisesti, voisiko hän jo jatkaa omia töitään. Filo kielsi sanomalla, että aina voi tarvita todistajaa. Muhammed Ali iski nyrkkeilysäkkinsä tajuttomaksi.

Sain luvan poistua toimistosta Markin käyntikorttia, omaani ja Riikan sähköpostiosoitetta ja Riikan väitöskirjaa vastaan. Käytävässä optimismin laskuhumalan, ehkäpä jopa krapulan itku purkautui ryöppynä kirosanoja. Ulkona pauhaava kaatosade kuvasi tunnettani - minusta on tainnut huomaamattani tulla säiden valtiatar.

Vastentahtoinen vapaa

23.9.2013

Tänään minä käyn tapaamassa KNUSTin entomologeja. Tänään minä steriloin vettä. Tänään minä valmistelen kasvatusalustat. Tänään minä siirrän suurimman osan kuoriaisistani kasvatusalustoille. Tänään minä… jään vierastalolle, koska on lomapäivä. Oli Ghanan ensimmäisen ja arvostetuimman presidentin syntymäpäivä ja kaikki toimistot olivat kiinni. Niin myös Forig ja KNUST. Päivän saama käänne muutti myös aamupalasuunnitelmiani. Koska mitään syytä matkustaa Forigiin ei ollut, ei ollut myöskään syytä matkustaa tro trolla, eikä siis myös syytä mennä tech junktioniin, josta yleensä aamupalani ostan. Ongelmaketjuni päättyi toteamukseen, että huoneestani löytyi edelleen vain kasa kuivakoita keksejä.

Laskeskelin päässäni optimointimalleja ja totesin, että lyhin reitti aamupalahedelmien luokse johti kampuksen portille. Sieltä saisi tuoreimmat aamun hedelmät arvokasta työaikaa säästäen. Olin tyytyväinen suunnitelmaan. En ollut ajatellut, että vapaapäivä koskee myös hedelmänmyyjiä. Kun jatkoin matkaani katua pitkin porttien ulkopuolelle, olin varma löytäväni hedelmiä muutaman kymmenen metrin säteeltä portista. En ollut ajatellut, että teiden varsien pikku putiikit pitävät kiinni kaikesta päätellen ylemmällä taholla sovitusta valikoimastaan. Jos kojun siis on päätetty olevan säilykeputiikki, löytyy sieltä vain säilykepurkkeja. Jos koju on erikoistunut leipään, ei sieltä muuta kannata etsiä. Hedelmäkojuja ei tien varrella ollut. Onnistuin löytämään kuitenkin laajempivalikoimaisen marketin, jossa myytiin säilykkeiden lisäksi riisiä ja kaakaota. Ei siellä hedelmiä ollut, mutta myyjä huikkasi rakennuksen takana olevalle kollegalleen, jolta muistin joskus ostaneeni appelsiineja. Appelsiinikoju ei ollut auki, mutta tuoreita appelsiineja löytyi jostain, mistä myyjäkin.

Paluumatkallani alkoi tihuttaa vettä. Sateen voimistuessa pysähdyin ostamaan vettä. Katoksen alta lähdettyäni olisin vettä saanut ilmaiseksikin riittämiin asti. Vedin hartiat korviini ja virnistin itsekseni: eihän tässä mistään sokerista tehtyjä olla. Tuskin olin ehtinyt ajatella luonnonvoimia haastavaa ajatustani loppuun, kun vesisade loppui. Se muuttui vesiputoukseksi. Portti oli parinkymmenen metrin päässä, mutta ennen kuin ehdin sen ulkopuolella olevan kampaamon katoksen suojiin, olin läpimärkä. Kun pesen tukkaani, saan valuttaa vettä kauan, ennen kuin tukkakypäräni antaa periksi ja hiukseni kastuvat kauttaaltaan. Nyt tukkani oli tuon kahdenkymmenen metrin pikakävelyn jälkeen niin märkä, että ylimääräiset vesipisarat valuivat käsivarsilleni. Kampaaja ojensi pyyhkeen ja kutsui sisälle istumaan sateen ajaksi. Katselin kampaamon katolta syöksyviä vesikaaria ja kampaamossa istuvaa kolmea naista, joista yhdelle tehtiin lettejä. Istuin muovituolillani parikymmentä minuuttia ja kärsimättömyys alkoi kasvaa sisälläni. Kun vettä satoi vain normaalin kaatosateen verran, päätin, että tehokasta työskentelyaikaa oli kulunut jo liikaa. Kampaamon naiset yrittivät estellä lähtöäni mutta kuullessaan olevani Suomesta he totesivat minun tottuneen vesisateeseen.

Minä nautin vesisateesta. Se on samalla tavalla raikastava, kuin viileä suihku hiostavan päivän jälkeen. Vesisateessa kävelyyn liittyy lisäksi ihana vapaudentunne. Vesisateessa ajatuksilla on tilaa kulkea vapaammin ja villimmin.  Sitä tietää, että kuuluisi olla sisällä kaikkien normaalien ihmisten tavoin ja samaan aikaan päässä kaikuu ajatus: miksi pitäisi? Lähellä vierastaloa sain seurakseni joukon lapsia, jotka olivat niin ikään uhmaamassa yleisiä käyttäytymismalleja. He keräsivät etanoita. Etanat olivat mielestäni valtavia, mutta lapset selittivät, että niitä ruokittaisiin vielä, jolloin ne kasvaisivat kaksi kertaa suuremmiksi.

Totesin sateen mukavuuden jälleen tullessani sisälle ja huomatessani, että leivänmyyjän oli pitänyt jäädä pitämään sadetta olohuoneeseemme. Tuoretta leipää ja tuoreita appelsiineja: hyvä alku työpäivälle, vaikka sen aloittaminen vähän viivästyikin. Eikä se missään vaiheessa oikeastaan alkanutkaan. Sähköt olivat poikki koko päivän ja netti toimi viisitoista minuuttia keskellä päivää. Koska sadepäivän harmaus roikkui koko päivän vierastalomme päällä, tuumasin päivän olevan juuri sopiva univelkojen kuittaamiseen.

Tasaisena kohinana taustalla kuuluva sade on mitä parhain tuutulaulu. Nukkumaanmenoaikaan sade päätti, että tänään on nukuttu jo tarpeeksi ja kohina muuttui jyrinäksi. Vesi iskeytyi ensin peltikattoon, minkä jälkeen se lensi kaaressa taloa ympäröivälle betonikäytävälle siihen äänekkäästi paiskautuen. Bassorumpua soitti ukkonen. Välillä se soitti taustalla osaansa tyytyen mutta aika ajoin se esitti oman soolonsa. Jyrinä yhdistettynä koko taivaan värjääviin salamoihin sai silmät revähtämään auki ja hartiat painumaan kyyryyn. En tiedä, miltä peura näyttää ajovaloissa, mutta jäniksen reaktio on varmaankin aika lähellä omaani hetkeä ennen kuin se sinkoaa karkuun valokeilastaan. Voimakkuudessaan ukkonen oli kunnioitusta herättävä. Sen pauhua ja vesisateen kauneutta olisi voinut seurata koko yön. Tunnin raivoamisen jälkeen myrsky kuitenkin muutti jälleen mieltä nukkumisen suhteen ja alkoi soittaa tasaista tuutulauluaan. 

 

Apinatarhaan

22.9.2013

Odotin Ritaa tech junktionilla, paikassa, jossa tro trot pysähtyvät ottaakseen matkustajia kyytiin ja päästääkseen heidät jatkamaan matkaansa. Kauppiaat möivät tuotteitaan autotien molemmilla puolilla, ihmisiä virtasi tien yli puolelta toiselle. Sunnuntaista väkijoukkoa yhdisti sama määränpää. Monet kantoivat kainalossaan Raamattua, jotkut roikottivat kädessään pitkää rukousnauhaa. Kirkkovaatteet oli valittu juhlavaaterekistä. Naiset olivat pukeutuneet kauniisti istuviin mekkoihin ja hiuskoristeisiin, miehet ulkoiluttivat kauluspaitojaan. Korkokengät ja miesten kiiltävät nahkakengät talloivat aamuauringon lämmittämää katua. Eri kirkkokunnat kohtasivat vihreiden valojen vaihtuessa tien ylittäjille.

Tunnistin Ritan hänen iloisesta hymystään. Odotin näkeväni hänen töissään käyttämän, hieman repeilleen mekon, jossa sarjakuvamainen hahmo kulkee sinisestä ovesta. Yllätyksekseni hänellä oli kaunis sähkönsininen mekko, kultaiset, helmikoristeiset sandaalit ja valkoinen, pitsilaitainen huivi pään ympärillä. Hän opasti minut tro trohon ja oli selvästi yhtä jännittynyt kuin minäkin. Olimme matkalla Ritan ottoäidin miehen omistamalle maatilalle.

Maatila ei ollut kaukana mutta riittävän monen mutkan takana, jotta sinne olisi osannut itse matkustaa. Olin kuvitellut sen olevan pieni, muutamaa eläintä kasvattava maatila. Ehkäpä mielikuva oli syntynyt halustani nähdä oloja, joissa mielikuvieni keskivertoihmiset elävät. Tila ei vastannut mielikuvaani, mutta antoi kerralla läpileikkauksen kaikkien kuviteltavissa olevien eläin- ja kasvilajien kasvatuksesta.

Ensimmäisenä minulle esiteltiin maatilakakun kirsikka: kala-altaat. Rita kysyi ylpeänä, olinko koskaan nähnyt vastaavia. ”Ne ovat kuin pieniä meriä, aivan kuin meriä”, hän opasti. Oppaaksemme altaille saimme maatilan omistajan pojan. Hän oli niin ikään täynnä ylpeyttä esitellessään altaita ja kalalajeja. Osassa altaista kasvatettiin tilabia-kaloja, osassa asui kissakaloja. Tullessamme kissakala-altaan laidalle, otti poika pellinpalasen ja alkoi lyödä siihen puukepillä. Kalkatus kaikui ilmassa ja sekoittui sikalasta kantautuvaan katkeamattomaan kiljuntaan ja läheisen vesilammikon sammakoiden äänekkääseen kurnutukseen, joka äänekkyydessään muistutti ilmaa sisäänsä imaisseelta vesipumpulta.  Kala-altaiden pinta särkyi ensin yksittäisiksi väreiksi. Kalkatuksen jatkuessa väreet lisääntyivät ja alkoivat lähestyä äänen lähdettä. Kun väreiden renkaat muodostivat rannan tuntumaan veden pintaa värisyttävän peiton, heitti poika veteen kourallisen harmaata purua. Vesi alkoi kiehua. Kymmenet kissakalat kilpailivat purusta sileiden, ankeriasmaisten vartaloiden pyörähtäessä tämän tästä vedenpinnan yläpuolella. Leuattomat suut hamuilivat ruokahippusia ja suun ympäriltä lähtevät pitkät nauhamaiset viikset vilahtelivat ilmassa. En osannut päättää, olivatko kalat mielestäni hauskoja vai inhottavia.

Thilabia-kalat eivät olleet yhtä raivokkaita. Niiden lähestymistä tuskin huomasi, eivätkä ne käyneet näyttäytymässä edes ruuan murusia pyydystäessään. Nähdessäni nurmikolla makaavan pitkän vihreän verkon, kysyin, kuinka usein ja minkä verran kaloja pyydetään. Kalojen määrä oli kaikesta päätellen loppumaton, sillä minulle vastattiin, että aina kun asiakas tulee ja sen verran, kuin hän haluaa.

Kahdessa seuraavassa suorakaiteenmuotoisessa altaassa kalat olivat vielä esikoulussa. Kissakalat olivat vain parikymmensenttisiä, eivätkä ne vielä tienneet, mitä vellikellon ääni tarkoittaa. Opiskelussaan ne olivat muuten samalla tasolla monien yläasteikäisten kanssa: ne olivat keskittyneet viiksien kasvatukseen. Erillisessä rakennuksessa maatilan toisella laidalla oli kalojen päiväkoti. Pienimmät olivat ison nuppineulan nupin kokoisia ja ne näyttivät nuijapäiltä. Toisessa päiväkotiryhmässä kalalapset olivat etusormenmittaisia, mutta näyttivät jo aikuisilta. Miten ihmeessä voi eläin tehdä tuollaisen muodonmuutoksen niin lyhyessä ajassa?

Seuraillessani kalalasten touhuja kuului ulkoa laukaus. Huomio kaloista siirtyi välittömästi laukauksen suuntaan. Selitystä ei löytynyt. Jatkoimme kierrostamme sikalaan. Sikalan karsinoihin oli säilötty koko sian elämänkierto. Vierekkäisissä karsinoissa olivat täysikasvuiset siat, viimeisiä hetkiään tiineenä ollut emakko ja kaikenikäisiä porsaita. Pienimmät porsaat olivat syntyneet edellisenä päivänä, suurimmat olivat jo koiran kokoisia. Tiesin, että siat ovat isoja. Tiesin myös, että ne osaavat olla äkäisiä. En ollut kuitenkaan tajunnut, että iso tarkoittaa sadan litran tynnyrin kokoista lihakimppua. En ollut myöskään osannut kuvitella, miten vihaiselta ja pelottavalta tuollainen jättiläinen kuulostaa, kun se on läpsitty hereille. Olisin tosin minäkin. Kun kuulin, että emakon oli vielä määrä synnyttää tänään tai huomenna, ymmärsin sen aggressiivisuuden vieläkin paremmin. Oma äkäisyyteni läpsijää kohtaan kasvoi lähelle emakon lukemia. Äkäisyys ja halu lähteä kasvoivat, kun huomasin sikojen korvissa pyöreitä reikiä. Ne olivat tunnistusta varten. Eläinten toisessa korvassa roikkui myös keltainen muovilevy, mutta ehkä olisi ollut liian hidasta jäädä lukemaan sitä eläimiä tunnistaessa ja ryhmitellessä. ”Reiät tehdään, kun siat ovat pieniä ja ne kasvavat korvien kasvaessa. Ensin otetaan kuuma rauta ja…” En halua kuulla enempää!

Sikalan ulkopuolella oli kaksi kylpyammetta. Vastaus kysymykseeni sikojen ruokavaliosta löytyi niiden sisältä. Ammeet oli peitetty peltilevyllä. Kun oppaanamme toiminut poika nosti levyn ylös, levisi ilmaan kuvottava haju ja savupilven lailla ilmassa pyörivä kärpäsparvi. Kun lukiossa luin Kärpästen herran, en ymmärtänyt, kuinka vastenmielisiä ja monilukuisuudessaan voimakkaita kärpäset voivat olla. Kärpäsparvi oli yksilöistä yhteen sulautunut olento, joka liikehti arvaamattomana ja saastaisena metallinhohtoisen värin kimaltaessa auringossa. Sen alta paljastui mustanruskeaa ainetta. Se oli keitettyä naudan verta. Se on varmasti hyvä proteiininlähde, mutta hetki, jona aistini ottivat vastaan sen löyhkän, luotaantyöntävän ulkomuodon ja ajatuksen veren täyttämistä kylpyammeista oli järkyttävä.

Ennen sikojen eteen päätymistä veri kuivattiin ja sekoitettiin hiilihydraattipitoisempaan ruokaan, kuten maissiin, riisiin tai kekseihin. Kuivattu veri ei enää herättänyt yhtä vahvaa inhoreaktiota. Itse asiassa olisin luullut tuota mustaa, kokkareista kasaa maaksi. Verikasan takana aukesi appelsiiniviljelmä. Puiden juurella juoksenteli vapaana ankkoja, kanoja ja kalkkunoita, jotka kaakattivat kovaäänisesti ohikulkijoille.  Kanit ja hamsterit eivät olleet vapauttaan ansainneet. Ne kyhjöttivät häkeissään, kuin lemmikkikaupassa. Yritin kuvitella noita suloisia otuksia myytäväksi ruokana. En pystynyt, lemmikkejä mitä lemmikkejä.  

Rita oli poiminut maahan pudonneen kookospähkinän jostain kanihäkkien tienoilta. Hän avasi sen ja tarjosi minulle. Silmissäni alkoi vilistä lista kaikista bakteereista, viruksista, alkueläimistä ja muista otuksista, joita tiesin maassa olevan. Kokonainen Nooan arkki yhdelle maatilalle sullottuna tuskin ainakaan lyhensi listaa. Otin pähkinän vastaan ja varoin koskemasta sen ulkopintaan. Kookosveden juominen onnistui pelkkään sisäpintaan koskemalla mutta en keksinyt, miten hedelmälihan olisi saanut järsittyä irti kuoresta.

Olimme maatilakierroksen viimeisellä etapilla, turisteille eksoottisten eläinten osastolla. Ensimmäisessä aitauksessa oli kaksi alligaattoria - osasto oli heti nimensä veroinen. Alligaattorit olivat pieniä mutta panssaroidun näköisiä. Mittaa noilla tuimasti katselevilla matelijoilla oli noin metri. Ilkeämmät eläimet löytyivät kuitenkin aitauksen ulkopuolelta. Tehdäkseen vaikutuksen vieraisiinsa päätti opaspoikamme esitellä, kuinka hurjalta alligaattorit kuulostavat suuttuessaan. Hän otti kepin ja alkoi tökkiä toista. Alligaattorin silmät alkoivat kipunoida kiukkua ja se puhalsi uhkaavankuuloisesti ilmaa sieraimistaan. Toisen tökkäisyn osuessa sen selkään aukaisi otus suunsa ja paljasti valkoisena hohtavat hampaansa. Jos opas olisi älynnyt katsoa vieraaseensa, olisi hän huomannut samanlaisia reaktioita. Hän oli kuitenkin niin innoissaan alligaattoreiden kiusaamisesta, että kohteliaaseen pakettiin paketoitu tiuskaisuni kiusaamisen lopettamisesta sai hänet lopettamaan vain hetkeksi ja jatkamaan pian toisen alligaattorin kanssa. Pian hän onneksi muisti, että tarhassa on muitakin eläimiä ja jatkoimme aitaukselle, jossa oli jättiläiskilpikonna. Se oli nimensä veroinen, ainakin puoli metriä halkaisijaltaan. Opas asteli aitaukseen ja asetti jalkansa kilpikonnan kuoren päälle, kuin uuden mantereen valloittaja. Jos mahdollista, raivoni nousi edelleen. Seuraavaksi vuorossa oli hontelojalkainen Bambia muistuttava antilooppi. Opas astui aitaukseen, lähestyi varovasti eläintä sitä rauhallisesti maanitellen. Kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, nappasi hän kiinni antiloopin kuonosta. Onko se ihme, jos aitausten eläimet olivat peloissaan vieraiden lähestyessä? Kylpyammeilla kokemani kuvotuksen tunne nousi jälleen pintaan ja päässäni alkoi soida Dingon Apinatarhaan-kappale:

…ja elämä jatkuu tarhassa tuoksun jäädessä ihmiselle.

Kookospähkinän olin jättänyt jo alligaattoriaitauksen laidalle. Palatessamme sain uuden haasteen nimeltään passion-hedelmä. Ymmärsin hedelmälihaa maistellessani, mistä hedelmä oli nimensä saanut: ei niin hyvänmakuiseen hedelmään voinut vaatimattomammin suhtautua.

Lähtiessämme saimme selityksen laukaukselle, jonka olimme kuulleet. Maatilan pihapuussa oli ollut kobra. Nyt kobrasta oli jäljellä puolesta välistä repaleiseksi ammuttu eloton ruumis, jonka häntä kouristeli vielä. Käärme oli melko vaatimaton: musta, laiha nauha ilman minkäänlaisia koristuksia. Itsehän en sellaista erottaisi, olipa se sitten maassa, puussa tai silmieni edessä ilmassa.

Rita saattoi minut päivän päätteeksi vierastalolleni. Olin sopinut Skype-treffit Koiraniemen ja mummolan väen kanssa. Rita oli asiasta kuullessaan innoissaan ja halusi ehdottomasti päästä näkemään eksoottiset sukulaiseni. En ollut ajatellut aikaisemmin, kuinka ihmeellistä ja outoa varmasti oli nähdä niin paljon eri-ikäisiä valkoisia luonnollisessa ympäristössään. Aivan yhtä uteliaana odotan vierailua Ritan perheen luona.  

Western region

20.9.2013

Kauas on pitkä matka. Vielä pidempi on matka, jos kaukaa ajaa takaisin samana päivänä. Tällä kertaa kaukana oli Ghanan länsiosa. Alex tuli hakemaan auringon noustessa. Yöllä oli satanut ja ilma oli raikas ja kevyt hengittää. Kumasi oli vasta heräämässä. Myyjät pystyttivät kojujaan teiden varsille ja päivänvarjoja niiden ylle aivan kuin yöllinen vesisade olisi saanut sienet kasvamaan. Päiden päällä kuljetettiin leipää yhteen suuntaan ja kananmunia toiseen, mutta sen suurempaa yritystä niiden myymiseen ei vielä ollut. Liian aikaista.

Otimme puukiipeilijän kyytiin matkan varrelta. Miehen kotipaikka on minulle mysteeri, sillä hän nousee joka kerta kyytiin eri paikasta. Mies heitti kiipeilyvarusteensa auton lavalle ja jatkoimme matkaa. Miehet juttelivat etupenkillä twiksi, minä keskityin maisemiin. Kolmisen tuntia ajettuamme miehet halusivat pitää lounastauon. Lounasravintola oli betonielementeistä rakennettu katos, jonka alla kaksi naista tarjoili fufua. Muistin Arin kertomuksen varmasta mahataudista ja kieltäydyin niin kohteliaasti kuin osasin ruokaa myyvän naisen tarjoamasta lautasesta. Istuin puukiipeilijän viereen ja jouduin pian kieltäytymään uudestaan hänen tarjotessa osaa fufustaan. Kun Alex kävi pyytämässä minut seurakseen ja jakamaan ruokansa, en voinut enää kieltäytyä. Alex huomasi epävarmuuteni ruuan suhteen ja tulkitsi sen arkuudeksi johtuen siitä, että en osaa syödä fufua. Totta sekin. Hän neuvoi minulle paikan, missä pestä kädet, auttoi kaatamaan vettä muovikipolla ja opasti, kuinka tuota limamaista mummonmuusia syödään.

Tärkein asia, jonka syödessä opin, oli jättää turha kursailu. Jos lientä valuu rannetta pitkin, sen voi pyyhkäistä pöydän laitaan. Jos lientä on nenällä ja pitkin suupieliä, voi sen pyyhkäistä käsivarteen. Vaikka ruuan ulkonäkö herätti epäilyksiä ja uskoa Arin puheisiin, oli se yksinkertaisuudessaan hyvää. Alex huolehti minusta kuin linnunpoikasesta. Hän osoitti minulle lihaisimmat lihapalat ja kun fufu loppui, huikkasi hän sitä tuotavaksi lisää. Suupielessään hänellä karehti hymy hänen katsellessaan vielä varsin kömpelöä syömistäni.

Toisen santsauksen aikana Alexille tuotiin vesipussi. Vesipussit ovat paikallisten versio juomapullolle. Pussiin mahtuu puoli litraa vettä, joka juodaan puraisemalla ensin pussin kulmaan reikä ja imemällä vesi pussista. Jos käsiä tarvitaan muuhun kuin pussin pitelyyn, roikotetaan pussia hampaissa. Kätevää! Vesipulloja ei näe kuin turistien käsissä ja ravintoloissa. Tämä koskee myös omia käsiäni. Kun viileyttä hohkava vesipussi laskettiin pöydälle, alkoi kieleni tuntua Saharalta. Alex on varmasti hyvä isä, sillä hän huomasi välittömästi janoisen katseeni ja kysyi, haluaisinko minäkin vettä. Tähän mennessä en vesipusseihin ole kajonnut, koska päässäni on leijailut liian kirkkaana kuva, jossa käsissäni vellova ja rötkyilevä muovipussi leviää päälleni, kuin biojätepussi joskus soluasuntoni porraskäytävään. Yhden ennakkoluulon karkottaminen oli kuitenkin saanut minut riehakkaaksi ja päätin tarttua haasteeseen. Pussi oli yllättävän jämerä. Se ei rötkyillyt velttona, eikä sillä ollut aikomustakaan kastella juojaansa. Kun sen asetti pöydälle, istui se siinä kiltisti yhtään alleen laskematta. Tuumasin meidän tulevan hyvin toimeen keskenämme ja yhteisen elämämme alkaneen.

Kolmannen santsauksen jälkeen jatkoimme matkaa vesipussi hampaitteni välissä roikkuen. Mielestäni olimme jo kaukana, kun pysähdyimme katkomaan oksia pyyntipuikseni. Emme kuitenkaan olleet vielä perillä. Lastasimme oksat lavalle ja jatkoimme pitkin loppumattomia asfalttiteitä ja hiekkateitä, joilla ajaminen tuntui rodeokisalta. Kun pysähdyimme paikkaan, johon pyyntipuuni oli tarkoitus pystyttää, olisin halunnut vielä jatkaa matkaa. Maisema ei vastannut lainkaan päässäni olevaa kuva-arkistoa sademetsistä. Missä olivat suuret puut ja rehevä aluskasvillisuus, missä puun rungoilla kiipeilevät liaanit ja suurilehtiset pensaat? Mitä tekemistä bambulla oli tässä maisemassa? Ei auttanut kapinoida, ikänsä Ghanassa asuneet ja ympäri maata matkustaneet avustajani tiesivät varmasti kuva-arkistoani paremmin, miltä sademetsän kuuluu näyttää.  

Metsä ehkä kuuli ajatukseni ja päätti toivottaa minut tervetulleeksi. Märät bambunlehdet luistivat kenkieni alla, perhosentoukka säikäytti kuoliaaksi ja piikein varustetut köynnökset kiertyivät jalkojeni ympärille. Irrottaessa piikkejä lahkeestani, kiristyi köynnös toisesta kohdasta ja pureutui jalkaani. Kun san jalkani vapaaksi, tarttui köynnös paitaani. Kun valitsin reitin, jolla köynnöksiä ei maan tasalla ollut, tarttuivat ne ylhäältä käsin tukkaani. Viimeistä pyyntipuuta asentaessamme puukiipeilijä irrotti kolmenkymmenen sentin mittaisen piikkirisun hiuksistani. Luulin jo päässeeni metsän päälleni heittämistä vitsauksista, kunnes taivas repesi ja kaatoi koko vesivarastonsa niskaamme.

Paluumatkalla paistoi aurinko. Ajoimme mäkien päällä kumpuilevalla tiellä, jonka vierustoja reunustivat vuoroin kylät, vuoroin metsät ja hedelmäviljelmät. Maisemat kietoutuivat auringon lämpimiin värisävyihin, jotka saivat ihmiset näyttämään iloisemmilta, kylät vilkkaammilta ja metsät rehevämmiltä. Radiossa soiva taukoamaton afrikkarytmi tarttui normaaliakin paremmin aivojen liike- ja mielihyväkeskukseen. Kun ohitimme kylän, jonka keskelle kannettujen kaiuttimien ympärillä ihmiset tanssivat villisti hypellen naurun säestäessä kaiuttimien ilmaan lennättämiä rytmejä, päätin, että tuollaisessa kylässä minäkin haluan joskus asua edes hetken aikaa. En epäröisi elää ikuisesti, jos olisin kyennyt säilömään tuon tunnelman edes lasipurkkiin.

Auringon laskiessa kirkkaina loistaneet värit hävisivät ja kylät hiljenivät. Poliisit tarkastivat liikennettä, tiemaksua kerättiin ja jaloistaan sidottu kili huusi kuin itkevä vauva. Afrikkalaisten rytmien tuudittamana käperryin takapenkille ja sulkiessani silmäni näin läpi ajamamme maisemat ilta-auringon kultaamina, Ghanan kauneimmillaan.

Sienten sielunelämä

19.9.2013

Labratyöni tarkoituksena on saada eristettyä sieniä, joita puuaineksessa elelevät ambrosiakuoriaiset kanatavat reppuselässään. Sieni on kuin voileipä. Ensin se hajottaa selluloosaa ja muita yhdisteitä, vähän kuin tomaattia pilkkoisi. Kun selluloosa on hajotettu paremmin syötävään muotoon, eli tomaatit ovat sievästi leivän päällä, kuoriainen syö sienivoileipänsä tomaatteineen. Koppiainen saa mahansa täyteen ja sieni pääsee toteuttamaan elämäntehtäväänsä ja leviämään kuin leivänmurut ympäri maailmaa, tai ainakin pitkin kuoriaisen asuntoa.

Kuoriaisen tehtävä työni kannalta on yksinkertainen ja ikävä: ne murskataan ja litistetään porkkanan palasten väliin. Koppiaisten kannalta tuskin on väliä, onko kyseessä peruna vai porkkana, mutta sienet ovat tarkkoja tällaisista asioista. Vielä tarkempia ne ovat asuntonsa suhteen: merinäköalan sijaan ne haluavat lämpimän ja kostean paikan asua.

Hain aamulla laboratorion avaimen ja astelin vihellellen labraan varmana siitä, että aurinko paistaa sinnekin. Etsin puhelimestani autoklaavin herran numeron ja heläytin hänelle hyvät huomenet. Kerroin tarvitsevani autoklaavia. Hän kertoi olevansa Ghanan länsiosassa ja tulevansa lauantaina. Kysyin, onko jollakulla toisella autoklaavihuoneen avain. Ei ole. Kysyin, olisiko jossain toista autoklaavia. Ei ole. Kenen keksintöä on, että huoneeseen, jossa on laite, jota tarvitaan melkein päivittäin, on vain yksi avain, joka on yhden henkilön takana? Maailma ei kaatunut, kompuroi vain vähän.

Nenälleen se meinasi kaatua, kun huomasin, että labrassa ei ole muovipusseja, joista minun on tarkoitus rakentaa asuntoja sienilleni. Kysyin Dr. Marylta, mistä pusseja saisi ostettua. Vastaukseksi sain kuulla, että muovipusseja ei myydä kuin yhdessä paikassa keskustassa. Hän piirsi kartan ja selosti reitin: ”Tässä on tämä tie, joka vie katedraalille. Et mene sitä pitkin, vaan käännyt kauppapaikan porteista sisään. Kyllä sinä sen huomaat, siitä kulkee paljon autoja. Sitten kävelet suoraan. Tässä on risteys, et käänny vielä siitä. Tässä on pieni katu, et käänny vielä sinne. Käännyt tälle kadulle ja päädyt katetulle markkinapaikalle. Kävelet sen taakse ja kysyt myyjiltä. Älä kysy ostoksia tekeviltä, kysy myyjiltä.”

Kun palasin labraan, huomasin, että muovipussien lisäksi minulta puuttuu suodatinpaperi, jonka tilasin pari viikkoa sitten. Soitin Markille, jonka luulin ottaneen tilaukseni vastaan. Hän käski soittaa tavarantoimittajalle. Soitin tavarantoimittajalle. Hän sanoi vieneensä paperit varastoon ja käski kysyä Dr. Marylta. Kun kysyin häneltä papereista, sain pitkähkön valituksen siitä, että hänellä ei niitä ole, eikä hän tiedä mistään varastosta, eikä tiedä mitään paikkaa, mihin tavarantoimittaja olisi ne voinut jättää. Samaan hengenvedottomaan sanavirtaan hän sätti minut niille sijoilleni, koska olin edellisellä viikolla sanonut, että en sinä päivänä tarvitse hänen apuaan. Siinä sen nyt sitten näki, heti olisi apua tarvittu, riippumatta tosin siitä, minä päivänä tavarantoimittaja kävi paperit tuomassa. Soitin uudestaan tavarantoimittajalle. Hän lupasi tuoda paperit kahden tunnin kuluessa.

Kun tarvikkeita ei ollut ja aikaakin tavarantoimittajan saapumiseen juuri sopivasti, päätin lähteä keskustaan pyydystämään muovipusseja. Edes oikean kojun löytäminen keskustan ja markkinapaikan kaaoksesta saisi neulan löytämisen heinäsuovasta tuntumaan vasemmalla kädellä ja silmät kiinni tehtävältä teolta. Tämän vuoksi päätin kokeilla onneani ja kävin kysymässä muovipusseja ensimmäisestä kojusta, joka Forigin portista näkyi. Ei tärpännyt, mutta minut opastettiin kojulle, jonka edessä oli keltainen päivänvarjo. Koju näytti täysin autiolta lukuun ottamatta sen lattialla nukkuvaa myyjää. Hän heräsi saapumiseeni ja otti unta vielä silmissään vastaan kysymykseni muovipusseista. Hän talutti minut viereiseen kojuun, jonka hyllyt pursuilivat erilaisia muovipusseja. Unihiekan rippeet karisivat hänen silmistään pyytäessäni tuhat kappaletta.

Sienten asunto-ongelma oli ratkaistu. Oikeanlaisen ilmaston luomiseksi tarvitsin lämpökaappia. Jälleen koputin Dr. Maryn ovelle ja pyysin häntä näyttämään, miten lämpökaappien lämpötilaa saa säädettyä. Kaapit olivat ulkonäkönsä perusteella peräisin villiltä 50-luvulta ja näyttivät vähän jenkkikaapeilta. Hallintapaneelissa oli lämpömittari ja kaksi valoa. Kysyin, miten saan säädettyä lämpötilan. Mary kysyi, mihin lämpötilaan haluan kaapin säätää. Vastasin, että noin kahteenkymmeneenviiteen. Mary vastasi, että ei minun sieneni siinä lämpötilassa viihdy. Myönsin, että voi olla, mutta mistä se lämpötila säädetään. Mary vastasi, että eivät minun sieneni kasva sellaisessa lämpötilassa. Mistä se lämpötila säädetään? Hän otti tuolin ja asensi sen kaapin eteen. Tämän jälkeen hän avasi lämpökaapin oven selkoselleen ja väänsi oven yläpuolella olevan hallintapaneelin suojakuoren auki. Kuoren takan oli väännettävä vipu, jonka yläpuolella oli punainen nuoli osoittamassa säädettyä lämpötilaa. Mary käski minun ottaa tuolin, jotta näkisin. Vastasin, että näen kyllä. Hän oli sitä mieltä, että en näe ja käski ottaa tuolin. Otin tuolin ja istuin sen päälle polvilleni. Mary käski asettua seisomaan tuolinjalkojen väliselle tukipuulle, jolla hänkin seisoi. Asetuin seisomaan tukipuulle. Kuoren takana näkyi edelleen väännettävä vipu ja punainen nuoli.  ”Sinä voit kyllä säätää lämpötilaa, mutta nämä kaapit ovat vanhoja, eikä lämpötilaa saa matalammaksi kuin huoneessa on”. Eli lämpötila on kolmekymmentä.

Maryn lähtiessä ojensin hänelle avainta ja selitin, että en huomenna ole tulossa labraan. ”Laita se sen pahvilaatikon alle”. Paistoihan se aurinko loppujen lopuksi labraan - ja teki siitä helvetin niin lämpötilallisesti kuin ilmapiiriltäänkin.

Rita pelasti päiväni. Kävin hänen kaupassaan kampukselle palatessani. Siellä hän oli hymyillen valoisaa hymyään ja toivottaen minut jo kaukaa tervetulleeksi. Istuimme alas, juttelimme ja söimme tangeriineja. Lähtiessäni hän antoi mukaani papaijan. Se oli paras papaija, jonka olen koskaan syönyt.